The Last Guardian

Oletko koskaan suuttunut pelatessasi? Tai kiivastunut tai huomannut käyväsi silkalla endorfiinihumalalla? Niin minäkin. Etenkin onnistunut Call of Duty 4: Modern Warfare saa sykemittarin kattoon, ja Pro Evolution Soccer -erä jossa voittomaali syntyy viime sekunneilla saa minut polvilleni riepottamaan lähintä sohvatyynyä kuin parastakin palkintopokaalia. Riemu, raivo, viha, pettymys, jännitys, olen kokenut peleissä kaikkia. Ne ovat luonnollisia reaktioita peleihin, kun toiminta alkaa ja taistelen voitosta. Pelit vaikuttavat minuun ... jossain määrin.

Mutta mikään peli ei ole ikinä samalla tavalla imaissut minua tarinaan ja pelin hehmojen matkaan kuin Ico ja Shadow of the Colossus. Se tulee sydämestä, siitä että pelkään hahmoni puolesta, tunnen toivottomuutta tilanteestani ja ympärillä olevien ihmisten ja heidän kohtalonsa puolesta. Eikä se liity mitenkään siihen, että minulle annetaan ase ja kerrotaan että olen ihmiskunnan viimeinen toivo avaruuden muukalaisia vastaan.

Team Ico on, yksinkertaisesti, mestari tunteiden avulla johdattelussa, eikä sen peleistä voi nauttia osallistumatta niihin. Kun olin Ico, pieni sarvipäinen poika, ensimmäinen vaistoni olisi pitänyt olla varjella omaa nahkaani, päästä pakoon luolista ja nähdä taas taivasta. Sen sijaan minulla on vilpitön ystävyys pienen tytön kanssa, joka ei oikeastaan koskaan puhu. Hän on avuton ja tarvitsee minua, en voi pettää häntä.

Sama pätee Shadow of the Colossusissa. Valtavat, veistetty kiviolennot, joita sankari etsii ja tuhoaa karuilta lakeuksilta tuntuvat aluksi vain esteiltä tielläni, merkityksettömiltä, mutta tarinan edetessä käy selväksi, että että en ole kohtaloni herra ja olen ehkä tuhoamassa jotain kaunista ja ainutlaatuista. Että olen väline jonkin pahantahtoisen käsissä. Parempaa ei tule kuin se hetki, kun Wanderin hevonen kuolee. Edes huomaamattasi olet kiintynyt mustaan ratsuusi. Milloin side syntyi, miten pikselihevosesta pääsi tulemaan ystävä? Tai mikä vielä tärkeämpää, miksi on niin tuskallista nähdä, miten se katoaa kuiluun?

Ehkä Team Ico ei itsekään osaa vastata, mutta on selvää, että heidän kolmas pelinsä Last Guardian toimii samalla suurten tunteiden, ystävyyden ja oudon seikkailun kauniilla rajaseudulla. The Last Guardianissa on ystäväsi on hirviö. Se tarvitsee meitä, koska se on vankina onkalossa maan sisässä. Samalla sen höyhenpeitettä piluttavat satunnaiset keihäät ja nuolet, osoituksena urheasta taistelusta eloonjäämisestä.

Mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hirviö, joka näyttää kotkan ja lohikäärmeen välimuodolta, olisi ystävämme. Se kallistaa päätään kuin kuunteleva koiranpentu, se laskee yntensä kevyesti pelin sankarin otsalle ja sillä on sielukkaat silmät. Jo sillloin olemme valmiita auttamaan sitä, huolehtimaan ystävästämme - ja tämä on ainutlaatuinen temppu. Tunteita mielikuvituseläintä kohtaan, pelissä.

Milaista tarinaa The Last Guardian ainkoo kertoa on vielä vaikea ennustaa, koska emme vielä ole nähneet plajoakaan tuon pisteen ohi. Rohkenen silti sanoa, että sen perusteella luvassa on Team Ico -klassikko. Jo graafinen paletti että nostettu edellisen pelin. Rauniot, jotka täyttävä ruohikko hehkuu pehmeästi auringonvalossa, ja poika joka vaatteistaan päätellen tulee samasta paikasta kuin Ico ja Wander. On vaikea kieltää jonkinlaista sidettä.

Koska Team Ico ei ole vielä esittänyt mitään oikeaa pelikuvaa tai pelattavaa, tämä kaikki on vain traileriin perustuvaa tunnelmointia. On mahdollista ettei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä The Last Guardianista oikeasti tulee. Mutta yksi asia on varma. Traileri pursuaa tunteita, toiveita ja unelmia - ja tämä on hyvä merkki siitä, että Team Ico on jälleen keittämässä meille sitä soppaa, jonka osaa parhaiten.