The Testament of Sherlock Holmes

Herrasmiessalapoliisiksikin tituleerattu Sherlock Holmes on viimeisimmissä Hollywood-rainoissa karannut kauaksi juuriltaan. On vaikea uskoa, että suuren oikeuden puolesta vaikka maailman ääriin matkaava engelsmanni oli alkuperäiskirjallisuudessa luotu huumeita kiskovaksi mielipuoleksi, joka hortoili alinomaan hulluuden ja nerouden rajamailla. The Testament palauttaa pelaajan aikaan ennen Sherlockin naisseikkailuja, koreita tanssisaleja ja 1900-luvun wanhaa glamouria; nyt johtolankoja etsitään vanhasta bordellista, oopiumluolasta ja ruumishuoneelta.

Uskollisuus lähdemateriaalille olisi ehdottomasti positiivinen asia, jos lähdematskulla ei tarkoitettaisi pelin PC-versiota. Konsoliversio on nimittäin niin tökerö sovitus, että itku meinaa päästä heti ensimmäistä rikospaikkaa tutkiessa: Ensin kankeasti koikkelehtiva Holmes täytyy liikuttaa huoneen poikki akvaarion äärelle - ja varoa, ettei mies jumitu sen edessä olevaan sohvapöytään. Sitten tutkiakseen jotain yksityiskohtaa, kuten kuollutta kultakalaa, täytyy kameralla tähdätä juuri oikeaan kohtaan fisun päällä hehkuvaa suurennuslasi-ikonia. Sihtaamisen jälkeen joutuu silti vahvistamaan, haluaako tutkia kalanraatoa, akvaarion lasia vaiko pöytää. Koko toimitus tuntuu juuri niin mutkaiselta kuin miltä se kuulostaakin.

Leijonanosa peliajasta kuluu rikos- tai vastaavia paikkoja kolutessa. Toisin kuin modernimmat rikostutkijat, Holmes lähtee joka visiitille pelkkä taittoveitsi ja tulitikut taskussaan, joten pulmanratkontaa varten tarvittavien roippeiden haaliminen on puoli ruokaa. Jumitin pitkään kohdassa, jossa täytyi mitä ilmeisimmin päästä roistojen päämajaa vartioivan korston ohi. Taskuissa oli vaikka mitä roinaa: pala saippuaa, köydenpätkiä, lasipullo ja rätti. Järkeilin, että vartija täytyy houkutella pois vartiopaikaltaan. Ennen sitä peli halusikin minun hakevan pullolla vettä kaivosta ja pesevän rosvoluolan ikkunan saippualla, jotta näkemällä sisään voisin varmistaa, minkä jo tiesin. Äly hoi!

Pelin parasta antia, jos heikosta esityksestä voi sellaista löytää, ovat päättelykykyä testaavat pulmakulmat. Pidän itse klassisista arvoituksista, jollaisia Holmesin Testamentti vieritti eteeni tasaisin väliajoin. Huolimatta siitä, että usein nämä ongelmat olivat täysin irti kontekstista - kuten radiosignaalin paikantaminen helmitaulun helmiä siirtelemällä - pulmia ratkoi mielellään, ja ne olivat vieläpä selkeästi uusia ja erilaisia joka kerralla. Älynystyröitä olisi voinut kuormittaa enemmänkin, sillä epäloogisempikin arvoitus on parempi kuin rojun kerääminen ympäristöstä ja niiden satunnainen yhdisteleminen (peruna + taikasuolaa = savupommi).

Menneen sukupolven patinasta muistuttava presentaatio lyö viimeisen naulan arkkuun. Kasvonilmeet, liikeanimaatio ja tekstuurit kuuluisivat museoon. Onneton graafinen ulkoasu haittaa rikospaikan tutkintaa. Syksyn pimeneviin iltoihin Holmes-fanien kannattaakin ennemmin etsiskellä Arthur Conan Doylen kirjoja.