Tämä arvio käsittelee sekä The Walking Dead: Season Two'n finaalijaksoa No Going Back sekä toista kautta kokonaisuutena. Kaikille lienee selvää, että alla oleva teksti sisältää joitain spoilauksia. Siinä myös ruoditaan kuluneen kauden tarinan rakennetta urakalla. Tiivistettynä sanottakoon, että tämäkin Telltale-peli on kokemisen arvoinen vaikkei se täydellinen olekaan.
Ensimmäinen sana, mikä itselleni tulee mieleen The Walking Deadin toisesta kaudesta, on epätasainen. Sen dialogin taso, tarinan kaari ja yleinen rytmitys ovat kuin mökkitie Lapissa, kuoppaista ja kimuranttia menoa. Matkalle mahtuu toki tasaisempiakin osuuksia, mutta lopputuloksena on ensimmäistä kautta hajanaisempi kokonaisuus.
No Going Back edustaa kauden parempaa tarjontaa, joka ei tule minään yllätyksenä; panostetaanhan finaaleihin yleensä välijaksoja enemmän. Clementine ja tämän uusi väliaikaisperhe ovat edellisen jakson tapahtumien jäljiltä taas aiempaa tiukemmassa paikassa, eikä talvi anna armoa. Vaihtoehtojen määrä on kaventunut, eikä niistä voi edes keskustella ilman, että joku vetää koko hernepellon nenäänsä.
Viimeinen osa ei onneksi keskity yksinomaan hahmojen jatkuvaan kinasteluun, joka on jättänyt joistain jaksoista sangen tympeän fiiliksen. Käsikirjoittajat ovat muistaneet kontrastin tärkeyden, ja finaaliin mahtuukin lämpimiä hetkiä, jotka muistuttavat miksi näistä hahmoista pitäisi ylipäätään välittää. Tietenkin tämä on valmistelua maton vetämiselle pelaajan jalkojen alta, mutta se ei yllättäne ketään sarjan ystävää.
No Going Back ainakin tuntuu pidemmältä kuin edeltäjänsä, mutta se saattaa osin johtua jaksoa värittävistä verkkaisista keskusteluista ja hiljaisista hetkistä. Musiikki pääsee kohtausten luonteen vuoksi aiempaa paremmin esille, ja säveltäjä on todellakin näyttänyt kyntensä tunnelmanluonnissa. Mukana on kenties joitakin kaikuja The Last of Usista.
Rytmitys toimii tällä kertaa suurilta osin hyvin, mutta juuri se kaikentärkeä finaali kärsii ns. liian monen loppukohtauksen syndroomasta. Pelaaja on jo valmis nojaamaan taaksepäin märehtiäkseen kokemansa tarinan tunteellisia ulottuvuuksia, kun peli heittääkin kehiin vielä yhden ja sitten vielä toisen tai kolmannenkin jälkinäytöksen.
The Walking Dead: Season Two voi päättyä tällä kertaa viidellä eri tavalla, mutta ikävä kyllä enemmistö näistä jättää toivomisen varaa. Vain kaksi mahdollisista loppuratkaisuista tarjoaa tyydyttävän vastauksen erääseen koko peliä värittäneistä kysymyksistä, mistä voidaan olla (ainakin) kahta mieltä.
Yhtäältä, tällaisiahan pelit ovat. Niiden asettamista haasteista suoriudutaan vaihtelevasti, jolloin peli palkitsee "hyvällä lopulla" tai "pahalla lopulla". Joissain tapauksissa se tarkoittaa enemmän tai vähemmän pisteitä, toisissa erityisiä loppuanimaatioita, ja Walking Deadin ensimmäisessä kaudessa elossa olevien ystävien määrää, jotka ovat vielä valmiita tukemaan päähenkilöä.
Toisaalta, The Walking Dead on tarina ihmisistä mahdottomien valintojen äärellä, jolloin "hyvät" ja "huonot" valinnat muuttuvat miltei täysin subjektiivisiksi. Toisen kauden koko pointti on ollut antaa pelaajan muokata Clementineä haluamaansa suuntaan, enkä usko, että käsikirjoittajien tarkoitus on ollut rangaista pelaajia "huonoista" valinnoista antamalla näille epätyydyttävä loppuratkaisu, joka jättää keskeisen juonielementin pimentoon. Kolmessa loppuratkaisuista käy kuitenkin juuri näin.
Telltale on toki vahvistanut tekevänsä kolmannen kauden The Walking Deadiä, joten näitä lopetuksia voitaisiin pitää jonkinlaisina cliffhangereinä, ja yksi niistä kenties tipahtaakin tähän kategoriaan omassa minimalismissaan. Se jättää silti kaksi, jotka lähtevät omaan suuntaansa, eivätkä ota edes repliikin vertaa kantaa siihen, mille hahmot juuri käänsivät selkänsä. Henkilökohtaisesti pidän tätä huonona käsikirjoittamisena sekä tarinallisesti heikkona vetona, joka päättää toisen kauden epätyydyttävällä tavalla.
Vaikka peli voi siis päättyä hyvin valjusti, on viides jakso muuten kautensa parhaimmistoa, eikä sitä missään nimessä kannata jättää pelaamatta, jos neljä aiempaa ovat jo plakkarissa.
The Walking Dead: Season Two on, kuten sanottua, kokonaisuutena epätasainen elämys. Ensimmäinen kausi antoi itsestään yhtenäisemmän vaikutelman, ja uskaltaisin väittää, että käsikirjoittajilla oli siitä alusta asti vahvempi ja valmiimpi käsitys. Kakkosessa reagoitiin puolestaan enemmän pelaajien antamaan kritiikkiin, mutta se johti punaisten lankojen hukkumiseen ja teemojen vesittymiseen.
Toista kautta myytiin Clemin aikuistumistarinana, jonka suuntaan pelaaja saattoi vaikuttaa. Tyttö kyllä kasvoikin viidessä jaksossa aika tavalla, ja pelaaja oli aina mukana päättämässä millaisia valintoja tämä teki, mutta kun pelin rakennetta alkaa tarkastella, paljastuu että suurimmaksi osaksi nämä valinnat olivat täysin erillisiä toisistaan.
Tarkoitan tällä nyt sitä, että Clemiä voi pelata koko toisen kauden ajan (spoilereita välttäen ja hatusta vedettyjä esimerkkejä käyttäen) salmiakin suurena ystävänä, mutta tästä huolimatta pelaaja voi aivan loppumetreillä ykskantaan päättää, että salmiakki onkin kamala asia ja suklaa on parasta, ja toimia sitten sen mukaisesti.
Kyllä, on täysin mahdollista ja perusteltua tulkita tämä niin, että pitkän salmiakkikautensa päätteeksi Clem yhtäkkiä ymmärtää aiempien tekojensa mielettömyyden, ja kääntyy viime hetkellä toiseen suuntaan. Sehän on hienoa ja dramaattista, eikä siinä ole mitään väärää. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että tämä kaikki on pelaajan käsissä, ja itse peli ei rajoita tai ohjaa myöhempiä valintoja aiempien perusteella.
Season Two'n valinnoilla on pääsääntöisesti vaikutusta vain käsillä olevaan kohtaukseen, tai korkeintaan seuraavaan jaksoon. Suuret linjat jäävät lähes täysin koskemattomiksi, ja Clemiä voisi halutessaan pelata täysin skitsofreenisesti ilman että se hetkauttaisi juonta mitenkään.
Mutta siinäpä onkin homman juju. Kuka haluaisi pelata tarinapeliä tekemällä jatkuvasti ristiriitaisia valintoja, paitsi ilkeä pelikriitikko tai bugeja etsivä koodaaja? Luontevintahan on vetää omaa linjaansa ja kokea näin tyydyttävää jatkuvuutta eri tapahtumien välillä, vaikka tämä jatkuvuus olisikin itseasiassa pelkkä pelaajan itsensä luoma illuusio.
Tiedän meneväni tässä nyt ns. diippeihin, mutta Telltale on vienyt tarinaseikkailuillaan genreä uusiin suuntiin, ja toimii laajan suosionsa ansiosta sen modernina määrittelijänä. Siksi pidänkin perusteltuna ruotia nimenomaan pelin tarinan rakennetta siihen soveltuvilla työkaluilla, enkä vain nurista polygonien määrästä tai käytetystä shader-teknologiasta.
En voi kuitenkaan sanoa, tekeekö Telltale varsinaisesti "oikein" tai "väärin" pestessään tällä tapaa kätensä Clemin johdonmukaisesta hahmonkehityksestä. Itse pidän sitä lähinnä helppona ratkaisuna, joka vähentää studion omaa työtaakkaa jättämällä jatkuvuuden pelaajan mielenmaiseman varaan. Olisin itse mieluusti nähnyt kauaskantoisempia vaikutuksia ja enemmän toisiinsa nivoutuvia kuvioita.
Tähän samaan seikkaan tosin liittyy se varsinainen kivi kengässä, eli tarinan palapelimäisyys. Useat toisessa kaudessa tapahtuvista konflikteista - joita tietenkin tarvitaan tarinan pitämiseksi mielenkiintoisena - vedettiin enemmän tai vähemmän hatusta, sen sijaan, että ne olisivat nousseet orgaanisesti aiemmista tapahtumista.
Suosittu ja aina halpa ratkaisu oli saada hahmot tappelemaan keskenään jostakin jotakuinkin mitättömästä seikasta, joka sitten eskaloitui tilanteeksi, joka muutti koko tarinan suunnan. Tämä voi toimia pienissä määrin, mutta ei vakioratkaisuna tarinankuljetukseen.
Lapsipäähenkilön ongelmaa ei myöskään ratkaistu onnistuneesti. Clemiä kohdeltiin paljolti aikuisena (tai täysin uhrattavana miinanpolkijana), kun taas muutamassa kohtaa tämä syrjäytettiin turhauttavasti tapahtumien kulusta, jotta juonta saatiin vedettyä haluttuun suuntaan.
Kyllä, kun pelaa lasta aikuisten joukossa pitäisikin kokea turhautumista omasta voimattomuudestaan, mutta tämänkin voi viedä dialogivalintoihin pohjautuvassa pelissä vain niin pitkälle. Lisäksi se oli usein ristiriidassa sen kanssa, kuinka Clemiin muuten suhtauduttiin.
Jälleen kerran, kaiken tämän narskutuksen kanssakin, The Walking Dead: Season Two on suositeltavaa pelattavaa. Siitä on nähtävissä kuinka tarinapainotteinen seikkailupeli kehittyy Telltalen käsissä, ja onhan se myös parhaimmillaan piinaavan jännittävä ja riipaiseva pelikokemus, joka ei tälläkään kertaa jätä yhtään kuivia silmiä jälkeensä. Itse seuraan tätä sarjaa huomattavasti suuremmalla mielenkiinnolla kuin Rick "Carl, stay back!" Grimesin seikkailuja televisiossa.
Kolmannesta kaudesta ei tietenkään voida vielä paljoa spekuloida, mutta käsikirjoittajat ovat maalanneet itsensä omalaatuiseen nurkkaan toisistaan vahvasti eriävillä loppuratkaisuilla. Kolmas kausi alkanee joko hyvin erilaisista lähtikuopista, tai sitten siinä tehdään aiempaa suurempi loikka tulevaisuuteen.
The Walking Dead: Season Two jää minulle kokonaisuutena seiskan peliksi. Hyvä, muistettava, muttei erinomainen.