The Witcher 2: Assassins of Kings

Rujon ja realistisen The Witcherin jälkeen kaikki perinteisen fantasian edustajat tuntuvat entistä naivistisemmilta. Puolalaisen kirjailijan Andrej Sapkowskin kynästä syntynyt asetelma sisältää monia perinteisiä elementtejä taikuuksineen ja lohikäärmeineen, mutta kaikkea käsitellään realistisella otteella. Kanssaihmisistä löytyy niin idiootteja, tyhmänrohkeita kuin hedonistejakin. Hyvän ja pahan ero on maalattu monin harmaasävyin. Peli käsittelee myös romantiikkaa huomattavasti arkisemmin kuin monet verrokkinsa.

Kylmän laskelmoiva Geralt on "Witcher", erikoisia voimia omaava kaikkien hyljeksimä ja pelkäämä hirviönmetsästäjä ja palkkasoturi. Erikoisen ulkomuotonsa lisäksi Geralt osaa taistella niin miekalla, magialla kuin oveluudellakin. Ykkösosan ajoitukseen perustuva taistelu on korvattu vähemmän mekaanisella ja nopeatempoisemmalla versiolla.

Pääaseina käytetään kahta miekkaa. Terästä tarjotaan kanssaihmisille ja hopeaa hirviöille. Hiiren vasen nappi takoo nopeita ja oikea voimakkaita iskuja. Vastustajien hyökkäyksiltä voi kierähtää turvaan tai torjua ne vastaiskun toivossa. Se mihin terä ei riitä, voidaan kellistää taikuudella. Seitsemän riimutaian avulla vihollisen voi sytyttää tuleen, puskea järveen tai vaikka kääntää kaveriaan vastaan. Miekkaa ja magiaa voi lisäksi avittaa ansoilla, erikoisvoimia antavilla taikajuomilla tai terään siveltävillä myrkkyöljyillä.

Nopeatempoinen ja molemmin puolin tappava taistelu soljuu onnistuessaan erittäin tyydyttävästi liikesarjasta ja taiasta toiseen. Neljää taitopuuta kavutessa liikevalikoima ja teho kasvaa entisestään, ja perusjantteria saa siivutettua alkua vauhdikkaammin.

The Witcher 2: Assassins of Kingsin pelimoottori on vaihdettu vanhenevasta Biowaren Aurorasta CD Projektin itsensä tekemään versioon. Lopputulos on monimuotoisuudessaan ja piirtoetäisyydessään näyttävä, ja antaa eloa niin keskiaikaishenkisille ympäristöille kuin niiden asuttajille. Metsät ovat täynnä yksityiskohtia maasta puiden latvoihin asti. Miellyttävästi väripalettia ei ole vedetty ruskoharmaapesun läpi. Ääninäyttelijät ovat kauttaaltaan uskottavia, ja esittävät roolinsa hyvin. Musiikkitausta välittää tunnelmaa hyvin puskematta liikaa läpi.

Ennakkoversiossa oli ilahduttavan vähän bugeja. Hiiren herkkyys ei tuntunut osuvan millään kohdalleen ja välillä tekoäly päästi taikasauhut pihalle, mutta kokonaisuutena tekninen puoli pelistä oli hyvällä mallilla jo nyt. Jos pienet viilaukset saadaan kasaan ajoissa ja pelin loppuosa toimii alkupuoliskon tavoin, käsissä on yksi vuoden 2011 roolipelitapauksia aikuiseen makuun.