Hearts of Stone vie minut nuoruuteeni, jolloin lisäosien ostaminen suosikkipeliin oli oikeasti hieno kokemus. Esimerkiksi The Elder Scrolls: Morrowindin Bloodmoon ja Baldur's Gate II:n Throne of Bhaal olivat todella laadukkaita teoksia. Ne eivät pelkästään tarjonneet lisää sitä samaa seikkailua, vaan onnistuneesti laajensivat peruspeliä ja tarjoilivat sopivasti uutta. The Witcher 3:n Hearts of Stone tekee saman tempun. Jos lisäosan pilkkoo pelkäksi uudistusten listaksi, on tarjolla noin kymmenen tunnin verran pelattavaa, uusi sivutehtäviä, laajennettu Novigradin kartta sekä piirustuksia uusille voimakkaille aseille ja haarniskoille. Kannattaa kuitenkin katsoa pintaa syvemmälle, sillä Hearts of Stone laajentaa Geraltin maailmaa uskollisella ja loogisella otteella.
Lisurin pääjuonessa kohdataan joitain todella karmivia yksilöitä. Eihän noiturin maailma ole muutenkaan aurinkoa ja päivänpaistetta, mutta nämä heput saavat Wild Huntin konnat kalpenemaan. En halua paljastaa juonta ennakkoon, mutta CD Projekt Redillä työskentelevät käsikirjoittajat ovat olleet juonta rustatessaan erittäin hyvässä terässä. Tarina on jännittävä ja se sisältää paljon käänteitä, vaikka se kerrotaankin lopulta aika lyhyessä ajassa.
Hearts of Stone laajentaa The Witcherin maailman kulttuurista horisonttia esittelemällä kansakunnan nimeltä Ofierit. Heidän kulttuurinsa on yhdistelmä tapoja Afrikasta ja Lähi-Idästä, ja tuovat mieleen Bysantin valtakunnan. Näille uusille tuttavuuksille jutteleminen oli nautittavaa ja oli ilo kuulla enemmän heidän maastaan ja tavoistaan. Se antaa hieman perspektiiviä noiturin maailmaan, sillä kaikki ei pyöri pelkästään Nilfgaardin ja hirviöiden ympärillä. Muualla asustaa ihmisiä, jolla menee oikeastaan ihan hyvin. Ofierien kulttuuri ei jää myöskään pelkäksi lisähöpinäksi The Witcherin maailmasta, sillä he tarjoavat mahdollisuuden voimakkaisiin riimusanoihin. Yksittäiset riimut voi punoa yhteen, jolloin niiden voima kasvaa entisestään. Ofierien kielellä löytää myös uusia piirustuksia päräyttäville aseille, mutta ne täytyy ensin kääntää tutummalle kielelle. Maailmaan on tupsahtanut myös uusi harvinaisten esineiden keräilijä, jonka voi taivutella myymään piirustukset hienoon School of the Viper -haarniskaan.
Hearts of Stone laajentaa kulttuurisen horisontin lisäksi myös maailman pinta-alaa. Novigradin koillista kulmaa siirretään kauemmaksi, mikä paljastaa uusia kyliä, rosvojen lymypaikkoja sekä kartanoita. Alueella on runsaasti jokia, synkkiä metsiä, kukkuloita ja peltoja sekä lymyäviä hirviöitä mutta myös salaisuuksia, joita on hauska yrittää löytää. Vanhoista paikoista syvennytään enemmän Oxenfurtin kaupunkiin, mikä oli erittäin iloinen yllätys. Oxenfurt oli The Witcher 3:n mielenkiintoisimpia paikkoja, mutta valitettavasti sen läpi kuljettiin erittäin pikaisesti. Tällä kertaa päästään putsaamaan viemäreitä hirviöistä, osallistumaan kalliiden ja tarpeettomien tavaroiden huutokauppaan, harrastamaan romanttisia seikkailuja sekä kilistelemään tuoppeja tavernassa.
Vaikeudesta todettakoon sen verran, että seikkailuun pitää syöksyä vähintään tason 30 sankarilla. Tosin sen voi selvittää aiemminkin, mutta silloin tarjolla on automaattisesti luotu tason 30 noituri, eikä tarina kytkeydy tässä tapauksessa pääjuoneen. Sukelsin seikkailuun tällaisella hahmolla ja kokeilin taitojani vaikealla vaikeustasolla. Törmäsin jo ensimmäisen tunnin aikana kahteen taisteluun, jotka olivat vaikeimmat ja turhauttavimmat kahinat mitä olen koskaan The Witcher 3:ssa nähnyt. Toisessa näistä vastaan asettui Ofierin eliittitaistelijoita ja selvisin siitä vain hyvin niukasti. Jouduin käyttämään kaikki pommini, putelini ja ruokani, eikä siltikään elämää jäänyt taistelun jälkeen nimeksikään. Kokemus oli turhauttava, mutta voitontunteeni sen jälkeen oli toisaalta huumaava. Uskon vakaasti, että pääjuonen läpäistyään Geraltilla on tarpeeksi kovat aseet ja ominaisuudet lisäosan selvittämiseen. Sen sijaan valmiiksi luodulla hahmolla Hearts of Stone tuntui aika vaikealta.
The Witcher 3: Hearts of Stone on mielestäni lähimpänä sellaista kunnollista lisäosaa, mitä nykyaikana voidaan vaatia. DLC sisältää samanlaisia pelikokemuksia kuin emopelikin, mutta toisaalta täräyttää pöytään mahtavan juonen, uuden kulttuurin ja täysin uuden alueen. Geraltiin ei kuitenkaan kajota, vaan vanha noituri on edelleen yhtä kärttyisä, aivan niin kuin pitääkin.