Tony Hawk's Pro Skater 3 + 4 liitää yhtä upeasti kuin ennenkin

Jotkut pelit jättävät muita voimakkaamman muistijäljen. Yksi omista
elävimmistä pelimuistoistani liittyy loppuvuoteen 2001. Olin tuohon aikaan
suorittamassa varusmiespalvelustani ja pelaaminen jäi käytännössä
satunnaisiin pelisessioihin paikallisen varusmiestoimikunnan tiloissa. Noista
tiloista löytyi kuitenkin Playstation 2 ja ennen kaikkea uunituore Tony Hawk's
Pro Skater 3.

Kovin moni peli ei ole yhdistänyt pelaajia kuin kolmas Tony Hawk tuolloin.
Peliä mätettiin vuorotellen kuka milloinkin ja välillä vaikutti siltä kuin kaikki
kynnelle kykenevät olisivat uutuudesta aivan pähkinöinä. Emme toki olleet
ainoita. Tony Hawk's Pro Skater 3 oli maailmanlaajuinen menestys ja peittosi
kaksi edeltäjäänsä myynneissä mennen tullen. Niin upea peli kuin toinen Tony
Hawk olikin, vasta oikeastaan kolmannesta osasta pelisarjan todellinen
megamenestys alkoi.

Nostalgia kolmatta haukkaa kohtaan oli monella niin kova, että kun Tony
Hawk's Pro Skater 1+2 julkaistiin muutama vuosi sitten, ensimmäinen
kysymys pelin kovan laadun käytyä ilmi oli se, milloin myös kolmannesta
osasta saataisiin samanlainen uusioversio ja miksipä ei myös erinomaisesta
neljännestä osasta. Jostain syystä pelin menestys ei kuitenkaan saanut
Activisionia lämpenemään toiselle Hawk-lämmittelylle ja lopullisesti toivo
vaikutti olevan mennyttä, kun edellisen osan kehittänyt Vicarious Visions
-studio sai kirveestä.

Vaan tässäpä sitä yhtäkkiä sitten ollaan ja Tony Hawk's Pro Skater 3+4 on
todellisuutta. Kehittäjäryhmä on vaihtunut Iron Galaxyyn, mutta muilta osin
tuore peli marssii tanakasti edeltäjänsä viitoittamaa polkua pitkin ja hyvä niin.
Yksi merkittävä kysymys kuitenkin leijui ilmassa vielä silloin, kun pelistä
kerrottiin ensimmäisiä tietoja: pysyisikö neljännen osan rakenne uudessa
versiossa ennallaan? Kolme ensimmäistä osaa nimittäin nojasivat vahvasti
kahden minuutin hektiseen arcade-toimintaan, samalla kun neljäs osa siirsi
sarjaa varovaisesti kohti avoimen maailman seikkailua.

Valitettavasti vastaus on ei. Neljännen osan kartat ovat ennallaan, mutta niitä
pitkin kiidetään silti kaksi minuuttia kerrallaan. Isoin sääli tässä on
tehtävämäärän supistuminen. Kun aiemmin neljännessä pelissä oli runsaasti
erilaisia tehtäviä löydettäväksi ja suoritettavaksi, nyt niitä on tismalleen
saman verran kuin kolmosessakin per kenttä. Harmillinen muutos, joka on
varmasti perusteltu, mutta kuitenkin.

Tämän unohtaen itse toiminta on edelleen silkkaa rautaa. Kahden minuutin
sessiot ovat hektistä rullalautailun ja vastakulttuurin hurmaa, jossa rokki
raikaa ja skeittari tekee mitä uskomattomimpia ilmalentoja ja
temppuyhdistelmiä pitkin kenttiä. Heti kun kolmannen pelin käynnistävän
Foundry-kentän aloittaa, vanha tuttu koukku iskee niskaan kuin mikäkin.
Viehätys on niin hurjaa, että sitä on jopa vaikea selittää. Kaltaisilleni
nostagikoille vanhojen tuttujen kenttien kiitäminen uuden ja upean
pelimoottorin tukeminen on toki mannaa, mutta tutkimisessa, löytämisessä ja
erilaisten temppuyhdistelmiin johtavien osuuksien havaitseminen on
yksinkertaisesti himputin hauskaa puuhaa.

Pelit on yhdistetty toisiinsa edeltäjänsä tavoin. Molemmat pelit ovat
pelattavissa välittömästi ja kentistä kerättävät rahat ja taitoja parantavat
pisteet ovat molemmille peleille ja pelattavalle hahmolle yhteisiä. Käytännössä
pelattavissa on siis yksi suuri kampanja, joka yhdistää molemmat pelit, mutta
jotka kuitenkin ovat vapaasti erikseen pelattavissa. Homma toimi
edellisessäkin pelissä upeasti ja niin se toimii nytkin.

Perustehtävien ohella tarjolla on myös pitkä liuta erilaisia haastetehtäviä,
avattavia hahmoja ja vaikka mitä. Mikäli pelin mielii selvittää täydellisesti,
aikaa pelaamiseen saa varata kymmeniä tunteja. Mikäli valmiit kentät eivät
miellytä, mukana on jälleen myös helppokäyttöinen kenttäeditori omia
luomuksia varten.

Sisällön määrällä ja komealla pelimoottorilla on kuitenkin vain vähän väliä,
ellei pelisarjan oleellisin ominaisuus, veitsenterävä ja viihdyttävä pelattavuus
ole ennallaan. Ja onhan se, voi että sentään. Temput ja kombot irtoavat
vanhalta konkarilta aivan kuten ennenkin ja vauhdikas ruudunpäivitys vain
parantaa kokemusta entisestään. Kaatumisia ja epäonnistumisia toki tulee
runsaasti, mutta se kuuluu oleellisena osana tietysti myös oikeaankin
skeittaamiseen.

Omissa kirjoissani kolmas Tony Hawk on koko pelisarjan paras peli jopa
helposti ja tässä versiossa kolmonen on vain entistäkin parempi, likipitäen
täydellisin Tony Hawk -filosofian ilmentymä. Nelonen on myös mainio peli ja
vaikka tämän kokoelman osana ei pääsekään näyttämään oikeita kynsiään, on
se silti mitä hauskinta pelattavaa.

Ei siitä mihinkään pääse vaikka yrittäisi - vanhoissa Tony Hawkeissa on
edelleen omanlaistaan magiaa ja uudella pelimoottorilla ja lisätyllä sisällöllä
näistä on monen pelin edelleen vaikea pistää paremmaksi. Skeittipunkki
raikaa ja meininki on aurinkoinen, kyllä minä tästä edelleen nautin yhtä paljon
kuin liki 25 vuotta sitten.