Trivial Pursuit

Konsoliversio ei juuriltaan poikkea. Noppa pyörii, pelinappula liikkuu ja kysymykset viuhuvat kuten olettaa saattaa. Lautapelistä poikkeavasti kaikki kysymykset ovat monivalintoja, mikä antaa edes pienen mahdollisuuden arvata mahdottomalta vaikuttava kysymys. Kielitaitoakaan ei tarvita, sillä koko peli on käännetty suomeksi. Kysymysten taso vaihtelee liiankin helposta todella vaikeaan ilman mitään varsinaista logiikkaa, kuten pelin henkeen sopii. Välillä vastaan tulee kuva- ja karttatriviaa, joissa kuville ei kuitenkaan ole annettu minkäänlaista tekstiselitystä. Yritä siinä sitten muistaa neljästä vaihtoehdosta Pekingin sijainti tai muistella kuka viiksiniekoista olikaan Nietzsche.

Perinteisen trivian lisäksi peliin on lisätty kaksi vaihtoehtoista pelimuotoa. Näistä toisessa, moninpeliin tarkoitetussa pelitilassa väripalikan antavat suuret ruudut on hylätty kokonaan ja palikat ansaitaan täyttämällä jokaista väriä vastaavaa mittaria. Muut pelaajat voivat veikata arvaako vastaaja kysymyksen oikein. Jos veikkaus menee oikein, saa veikkaaja väriä lokeroonsa kaverin sijasta. Kun yksi aihealue on saatu täytettyä, katoavat pelilaudalta kyseista aihealuetta vastaavat väriruudut kokonaan, kunnes lopulta pelilaudalla on jäljellä enää muutama ruutu keskikuusikulmion ympärillä. Uuden heiton antavat ruudut on korvattu bonusruuduilla, jotka saattavat esimerkiksi täyttää värikulmion oikeasta vastauksesta kokonaan. Idea on sinänsä hyvä, mutta samalla tuurin osuus voitossa lisääntyy entisestään huomattavasti.

Toinen uusi pelimuoto on yksinpeliä varten tarkoitettu pöydän tyhjennys. Trivial Pursuit yksin pelattuna kuulostaa tylsältä ja sitä se myös on. Ideana on poistaa kaikki väriruudut pelilaudalta oikeilla vastauksilla mahdollisimman nopeasti. Pelimuoto osoittaa terävästi sen, miksi Trivial Pursuit on nimenomaan seurapeli. Omien ennätysten metsästys ei oikein sovi visailupelin rungoksi.

Trivial Pursuit ei lautapelinä ole varsinaisesti visuaalisuuden mestarinäyte, joten on kummallista ettei digitaaliversio paranna lainkaan alkuperäisen pelin kuivakkaa ulkoasua. Siinä missä pöytäpelissä askeettisuus ei juuri haittaa, tylsän väriruudukkko television ruudulta ei ole järin kiinnostavaa katseltavaa. Kokonaisuutta on yritetty piristää animoiduilla nappuloilla, mutta animaatiot ovat hi-tai-ta, eikä niitä edes ole kuin muutama hassu erilainen. Kiitos animoinnin, peli muuttuu todella hidastempoiseksi ja koska kanssapelaajilla ei yhden pelaajan vuoron aikana ole mitään tekemistä, alkaa sohvan toiselta reunalta kuulua varsin äkkiä äänekäs haukottelu.

Jos esimerkiksi Buzz!in mukahauska juontaja sai veren kiehumaan alta aikayksikön, on se silti huumorin ja viihteen mestarinäyte verrattuna Trivial Pursuitin selostajaan, joka mollaa pelaajaa jatkuvasti ja laukoo täysin järjettömiä "vitsejä". Osapuilleen jokaisella vuorolla pelaaja saa kuulla alentavia heittoja omasta pelaamisestaan, vaikka siihen ei aina olisi edes syytä. Juontaja saattaa tuumata jo kysymystä esittäessään, ettei taida älykkyysosamäärä riittää. Oikean vastauksen jälkeen sama honottava ääni kummastelee kuinka ihmeessä pelaaja saikaan kysymyksen oikein, enpä olisi koskaan uskonut! Mitä ihmettä käännösryhmän päässä on oikein liikkunut? Onko toistuva pään aukominen ollut jonkun mielestä oikeasti muka hauskaa? Luojan kiitos äänen saa hiljennettyä, mutta samalla peli hiljenee lähes täysin, taustamusiikin virkaa ajavaa tusinahissimusiikkia lukuunottamatta. Asetukset eivät edes tallennu konsolin muistiin, vaan juontaja on joka kerta muistettava hiljentää erikseen.

Juontajalla tai ilman, Trivial Pursuit on täysin turha julkaisu. Kun mitään oleellista ei lautapelin kaavaan tuoda, vaihtoehtoisia pelimuotoja ei ole kuin kaksi ja videopelimäinen krumeluuri puuttuu julkaisusta lähes täysin, on helpompaa suositella ostamaan suosiolla joku alkuperäisistä lautapeliversioista. Tilaa lautapeli vie toki enemmän, mutta pöydän ääressä seurapelit on tarkoitettukin pelattavaksi. Sitäpaitsi hintakin on jotakuinkin samaa luokkaa.