Gamereactorin aiemmat arviot voi lukea täältä ja täältä.
Kettumaisen komea Tunic-seikkailupeli on kerännyt keväällä 2022 tapahtuneesta julkaisustaan lähtien kehuja, ja alun perin PC- ja Xbox-pelaajien ilonaiheena ollut seikkailu siirtyi syyskuun 2022 loppupuolella myös Sonyn ja Nintendon pelilaitteille. The Legend of Zelda -sarjan vanhemman kaartin peleistä innoittunut Tunic tekee ongelmistaan huolimatta kauppansa Linkin ja Zeldan kotikentällä, vaikka Tunic saikin Ben Lyonsilta ja Ossi Mykkäseltä taannoisissa arvioissaan vaihtelevasti ylistystä ja risuja. Tämä arvio on syntynyt Tunicin Switch-version pohjalta.
Tunic seuraa The Legend of Zeldan Linkiä henkivää kettusankaria, joka seikkailee linkmäinen vihreä nuttu niskassaan valtavalla saarella parempien varusteiden ja salaisuuksien perässä. Upeat valotehosteet ja kulmikkaan värikkäät maisemat isopäisine eläinhahmoineen muodostavat persoonallisen näköisen yhdistelmän. Tunicin alkupuolella nähtävä metsämainen aluekokonaisuus on sekä televisiossa että Switchin omalla ruudulla miellyttävän sankan näköinen pöpelikkö, jonka hahmottamisessa valitettavasti Tunicin kamera ei tee kauheasti yhteistyötä.
Viistosti yläilmoissa lentelevä kameramies nousee aavistuksen ylemmäksi silloin, kun pelaaja lukitsee näkymän yksittäiseen viholliseen ZL-olkapainikkeella, mutta joustamaton kamera tuottaa sohvalle ajoittain vähän klaustrofobisen olon, kun pelaaja ei pysty hahmottamaan kaikissa luolastoissa olevia mahdollisia reittejä. Liikkumismahdollisuuksia ja näkymättömiä reittejä on koetettava löytää niin, että kettua juoksutetaan esimerkiksi raunioiden ja puiden taakse piilossa olevien polkujen löytämiseksi.
Onneksi kameramies pitää työskentelyn suurimmaksi osaksi ja näyttävänä niin, että hiljaisemmissa kohdissa peli osaa herutella hahmon lähistöllä liikkuessaan luolastojen yksityiskohdilla, ja uudelle alueelle siirryttäessä persoonallinen maisemakattaus levittäytyy pelaajan eteen kameran heilahtaessa pilviin. Siellä täällä törröttävillä kaukoputkilla pelaaja voi tiirailla saaren eri osia kauempaa, ja näin mielenkiinto herää koluamattomia kolkkia kohtaan. Kaiken kaikkiaan värikkään kulmikas meno tuo mieleen The Legend of Zelda: Link's Awakening -saariseikkailun (2019) lelumaisen yleisilmeen sekä Bonfire Peaks -pulmapelin (2021) näyttävän sarjakuvamaisen maailman.
Minulle jäi Ossin tavoin vähän ristiriitaiset fiilikset Tunicin salaperäisyyttä tukevista ratkaisuista, kuten hieroglyfien ja yksittäisten ihmiskielen sanojen yhdistelmästä. On tosin harmi nuorempien pelaajien kannalta, että Switchillä Tunic ei ole Ossin testaaman Xbox-version tavoin ruututeksteiltään suomenkielinen, vaan peli pyörii englanniksi. Toisaalta taas Tunicin kehyskertomusmainen taustatarina ei ole järin ikimuistoinen, vaan pelin suurin viehätysvoima liittyy näyttävään ja kiinnostavaan pelimaailmaan, jonka nurkkien koluaminen uudestaan ja uudestaan Benin mainitsemassa metroidvania-hengessä voisi olla paljon kannustavampaa ja innostavampaakin.
Ossi kritisoi omassa arviossaan Tunicin ratkaisua annostella pelimaailmasta ja sen salaisuuksista kertomista pelinsisäiseen ohjekirjaan, jonka kaksipuoleisia sivuja kettusankari keräilee seikkailun lomassa. Omasta puolestani koin sivujen hamuamisen ja pikkuhiljaa täydentyvän opuksen selailemisen ihan hauskaksi keräilyviettiä ruokkivaksi puuhaksi, jonka toteutuksen olisi voinut viedä paljon pidemmällekin. Pelimaailman alueiden ja seutujen hahmottamisessa auttaa kummasti eräällä manuaalin sivulla oleva kartta, joka esittää tutut maisemat varsin ylimalkaisen piirretyssä muodossa. Olisi hauskaa, jos pelaaja voisi esimerkiksi edellä mainitun Link's Awakeningin ja The Legend of Zelda: Breath of the Wild -seikkailun (2017) tavoin tehdä itse merkintöjä kyseiseen karttaan, sillä metroidvania-hengessä kaikkien alueiden salaisuuksiin ei pääse tietenkään käsiksi ensimmäisellä yrittämällä. Jonkinlainen lisätekeminen ja mahdollisuus jättää jälki pelimaailmaan saisivat pelaajan sitoutumaan ja innostumaan kokonaisuudesta huomattavasti nykyistä enemmän.
Nykyisellä toteutuksella näyttävä pelimaailma tuntuu lopulta ehkä vähän hengettömältä läpijuoksuradalta, jossa pulmien ratkominen ja taistelut etenevät periaatteessa ongelmitta, mutta jonkinlainen seikkailun syventäminen tekisi elämyksestä kiinnostavamman ja henkilökohtaisemman. Olen sikäli samaa mieltä Ossin kanssa, että pidemmän päälle Tunic alkaa toistaa itseään, mutta kannettavaa pelaamista mahdollistavalla Switchillä homma etenee luontevasti lyhyemmissä pelierissä, jolloin perusmeno tekee kauppansa paremmin annosteltuina pikaseikkailuina. Tallennuspaikkoina toimivia patsaita on onneksi hajasijoitettu sen verran tiiviisti eri puolille saarta, että luolastojen ja mantujen tarkempi tutkiminen luonnistuu lyhyemmissäkin istunnoissa.
Sekä Ben että Ossi antoivat sapiskaa Tunicin taistelumekaniikoille ja vähän orvolta tuntuvalle lukitusmekaniikalle, jonka päällä ollessa kettukaveri kääntää kuonon lukittuna olevan vihollisen suuntaan. Useamman nopeasti liikkuvan ja runsaasti vahinkoa tuottavan vihun kanssa väistellessä kettusankarin ohjaaminen osoittaa oman kömpelyytensä, mutta nakkisormisimmille pelaajille on onneksi tarjolla niin sanottu helppo vaikeustaso, jonka päällä ollessa vihollisten iskut eivät vaurioita sankaria eikä kettuhahmon oma säilänheilutus kuluta pelihahmon kuntomittaria.
Epätarkka taistelu jättää minut sekä Tunicin normaalilla vaikeustasolla että sillä helpommalla haastekertoimella kylmäksi. Se armollisempi ja aivan liikaa meininkiä helpottava asetus tekee taistoista kokonaisuuden kannalta turhia välipysäkkejä, jotka pelaaja voi selvittää lähinnä nappia hakkaamalla ja sitten palata seikkailemisen ja tutkimisen pariin. Tiukemmalla vaikeustasolla väkevämmät vastustajat taas tekevät ketusta hakkelusta niin helposti, että väistelyä kannattaa harjoitella ja satsata rahaa terveyttä palauttaviin energiajuomiin.
On tietysti hienoa, että Tunic tarjoaa eri tasoisille pelaajille mahdollisuuden perehtyä kettuseikkailuun sekä sen kiinnostavaan ja sympaattiseen pelimaailmaan, mutta samalla tuntuu, että pelikokemuksesta on pudonnut liiaksi helpotettujen taistojen myötä oleellinen jännite kyydistä pois. Toisaalta arvostin myös Tunicin suhteellisen kattavia saavutettavuusasetuksia sekä sitä, että pelaaja voi Ossia siteeraten asetella näppäinkomentoja ohjaimeen haluamallaan tavalla. Ainoastaan Switchin ohjaimen A-painike on varattu näpäyttämällä toteuttavaan eteenpäin heittäytymiseen ja namiskaa pohjassa pitämällä tapahtuvaan juoksemiseen.
Benin ja Ossin tavoin koin Tunicin olevan näyttävyydestään ja sympaattisuudestaan huolimatta hivenen hiomaton ja ajoittain turhan hengettömäksi jäävä seikkailu muuten niin näyttävässä ja omintakeisessa pelimaailmassa. Toukokuussa 2023 Switchille saapuvaksi luvattua Tears of the Kingdom -seikkailua odottaville Zelda-faneille Tunic tarjoaa värikkään pienen suuren seikkailuelämyksen.