Ultimate Band

Erillisiä soittimia ei Ultimate Bandissä tarvita, vaan bändikämpälle pääsee mukaan pelkillä perusohjaimilla. Kitaristi ja basisti näppäilevät kieliä wiimotella ja painavat sointuja C- ja Z-näppäimillä, rumpali takoo kannujaan molempia ohjaimia heiluttamalla ja nokkamies elehtii lavalla omituisesti. Vaikka ohjaaminen kuulostaakin hieman epäilyttävältä, on lopputulos onnistunut ainakin kitaristin ja rumpalin näkökulmasta.

Vaihtelua soittamiseen tarjotaan erilaisilla soittamisen väliin tehtävillä eleillä ja erikoisliikkeillä. Erityisesti kitaransoitto hyötyy tuulimyllypyörityksistä ja muista vastaavista revityksistä roimasti, sillä muuten touhu muistuttaisi liikaa yksinkertaistettua Guitar Heroa. Rumpujen soitto puolestaan tuntuu lähinnä bongorumpujen paukuttelulta symbaaleilla varustettuna, mutta ottaen huomion ohjainten asettamat rajoitteet, ratkaisu on perusteltu. Sitä paitsi rumpujen soitto on todella hauskaa ja kirkkaasti Ultimate Bandin parasta antia. Yksinkertaisilla asioilla soittamisesta on saatu vaihtelevaa ja mielekästä enkä suurin surminkaan keksi, miten rumpujen soitto olisi ohjaimilla voitu toteuttaa paremmin.

Sitten ovatkin ilmeisesti ideat loppuneet. Basson soitto muistuttaa kitaransoittoa sillä erotuksella, että sointujen soittamiseen vaaditaan vasemman käden keikuttelua vasemmalta oikealle samalla nappuloita painellen. Homma on sekavaa, tylsää ja kipeyttää ranteet alta aikayksikön, Wiimote kun on turhan painava plektraksi eikä vasemman ranteen jatkuva taivuttelu ole hellää touhua nivelille.

Vokalistin eli bändin nokkamiehen osuudet ovatkin sitten jotain aivan käsittämätöntä. Keulakuva heiluttelee käsiään suurin piirtein muusikin tahtiin erilaisin ohjainliikkein. Välillä mäiskitään nyrkillä kohti ruutua, välillä heilutaan ja pyöritään ja sitä rataa. Ruudulla näkyvät ohjeet ovat todella epäselviä, ohjauksessa ei ole minkäänlaista tuntumaa ja ylipäätään touhu on todella turhauttavaa ja omituista. Jos kerran karaoke-mahdollisuuta ei pelissä ole, miksi ihmeessä se on pitänyt väkisin korvata häkkiapinaa leikkimällä?

Silloin tällöin pelaajan on mahdollista suorittaa myös erikoisempi pisteitä huimasti kerryttävä Grandstand-liike. Sen aikana nuottivirta keskeytyy hetkiseksi, jonka aikana pelaajan on huiskittava ohjaimilla ruudulla annettujen ohjeiden mukaisesti. Muuten toimiva ohjaus pettää jostain syystä Grandstandien aikana täysin ja muutaman kerran supertemppujen kanssa kirottuani päätin jättää ne kokonaan rauhaan, varsinkaan kun niillä ei käytännössä saavuta yhtään mitään.

Pelin 30 kipaleesta koostuva biisilista on pääasiassa tylsää MTV-rokkia muutamilla erinomaisilla poikkeuksilla. Cheap Trickin mainio I Want You to Want Me, The Doorsin Break on Through, The Who:n My Generation sekä Radioheadin Just loistavat kirkkaina AFI:n, Pinkin, Sum 41:n ja muiden vastaavien joukossa. Harmi vain, että kaikki biisit ovat cover-versioita, eivätkä kovin hyviä sellaisia. Äänenlaatu on kehno ja Disneyn kellariorkan soitanta keskinkertaista, mikä latistaa biisejä ikävästi. Huvittavasti myös biisien lauluääni vaihtuu sen mukaan, kumpaa sukupuolta bändin keulahahmo edustaa. Avril Lavignen Complicated honottavalla miesäänellä sekä The Killersin Somebody Told Me kimakkaäänisen teinitytön laulamana on kuultava itse uskoakseen.

Yksinpelin sydämenä toimiva uramoodi on myös tuttua tavaraa. Soitettavana on kerralla kolme biisiä, jotka selvitettyään aukeaa seuraava kolmen biisin satsi. Aina välillä vastaan tulee pomohirviö, eli kilpaileva kellaribändi jota vastaan mitellään paremmuudesta parin biisin verran. Peliä ei todellakaan ole pilattu vaikeudella saati pituudella, joten konservatiivinen etenemistahti käy nopeasti tylsäksi. Täysin idioottimaisesti samoja biisejä vielä pakotetaan soittamaan uudestaan etenemistä varten. Jokaisen biisin selvittämisestä yhdellä soittimella pelaaja palkitaan pokaalilla, joita tarvitaan kuusi seuraavan tanssilavan aukaisemiseen. Niinpä jokainen biisi on soitettava vähintään kahdesti läpi. Kun edessä on kolmen sarja toinen toistaan kamalampia purkkapunk-ralleja, on motivaatiota biisien toistamiseen haettava todella pitkään.

Vaan jos peli ei kuulosta hyvältä, niin ei se sitten näytäkään. Törkeän räikeä ja vilkkuva grafiikka aiheuttaa valehtelematta pään ja silmien särkyä alta puolen tunnin. Isopäiset muusikot ja "punkrawk"-henkinen design lisäävät kirsikan ärsytyskakun huipulle. Ultimate Band on periaatteessa onnistunut kokeilu tehdä bändipeli yksinkertaisemmista aineksista ja roimasti parempi kuin aiemmin Wiillä nähty vastaavanlainen räpellys Battle of the Bands. Lopputulos kärsii kuitenkin kaameista rimanalituksista liikaa ja vaikka pelistä kuinka tahtoisi pitää, loppuu riemu viimeistään siinä vaiheessa kun käsi haroo ohjainten sijasta buranaa.