Harvaa pelisarjaa on yhtä vaikea jäljitellä onnistuneesti kuin Mega Mania. Vengeful Guardian: Moonrider suorittaa kypärän kallistuksen sinisen pommittajan X-haaraa kohtaan ottaen samalla mukaan elementtejä myös muista 16-bittisen ajan suosikkipeleistä, kuten Shinobista ja Striderista. Tällä kertaa suosikkien kunnioitus onnistuu ja kunnolla.
Pelin päähahmo Moonrider on diktaattorivaltion superaseeksi suunnittelema laite, joka kuitenkin tulee toisiin aatoksiin kehittäjiensä ajatuksista ja lähtee yhden ninjan kostoretkelle muita kaltaisiaan ja lopulta luojaansa vastaan. Tarinassa on voimakas sodan vastainen teema, jota alleviivataan paikoin paksullakin tussilla. Tämä on tietysti maailman ajan huomioon ottaen aivan ymmärrettävää.
Pelin rakenne on ehtaa Mega Man X:ää. Introkentän jälkeen eteen tulee valinta kuudesta eri kentästä pomohirviöineen. Näiden kenttien selvittämisen jälkeen edessä on vielä parista eri kentästä koostuva finaaliosio. Jokaiselta pomolta saa tämän käyttämän aseen arsenaaliin, minkä lisäksi jokaisessa kentässä on piilotettuja ekstrakykyjä. Jokaiseen kenttään voi läpäisyn jälkeen myös palata uudelleen etsimään piilotettuja salaisuuksia.
Vaikka rakenne on tuttuakin tutumpi, Moonrider rokkaa kympillä. Kontrollit ovat kerta kaikkiaan priimaa: parasta jälkeä, mitä olen aikoihin tässä lajityypissä kokenut. Peli on niin sujuvaa ja viihdyttävää pelattavaa, ettei paremmasta väliä. Erilaisten aseiden hallinta on sujuvasti toteutettu ja kaikki, mihin Moonrider pystyy, irtoaa ohjaimen varresta kuin itsestään.
Myös kenttäsuunnittelu on priimaa. Tasohyppelyn ohella ajellaan välissä retrosti moottoripyörällä ja surffaillaan ilmassa. Jokainen kenttä on tiettyihin elementteihin sidottu sokkelo, joissa on riittävästi vaihtelua ja löydettävää ja jotka eivät myöskään kestä liian kauaa. Hienoa kenttäsuunnittelua tukee myös animaatioita myöten 16-bittiselle aikakaudelle uskollinen ulkoasu, jota katselee oikeinkin mielellään.
Yleensä tämän lajityypin edustajat ovat vaikeustasoltaan sieltä kireimmästä päästä, mutta vähän yllättäen Moonrider ottaa toisen suunnan. Peli on vähänkään kokeneemmalle pelaajalle nimittäin jopa helppo. Pomohirviöt eivät aiheuta liikaa päänvaivaa ja koska viholliset on sijoitettu kartoille reiluuden ehdoilla, myös itse kentät sujahtavat pienen harjoittelun jälkeen helpohkosti läpi. Tästä johtuen pelin suurin moitteen aihe onkin sen kesto, sillä läpipeluuseen menee aikaa vain pari kolme tuntia.
Toisaalta koko se aika on silkkaa laatuaikaa. Moonrider on kaikilta muilta osa-alueiltaan suorastaan hervottoman kova peli (tietysti allekirjoittaneen mojovat nostalgiabonukset mukaan lukien). Myös JoyMasherin edellinen peli Blazing Chrome oli erinomainen retroräiskintä, joten sinänsä pelin laadukkuus ei varsinaisesti yllätä.
Retroa voidaan tehdä monella tavalla ja Vengeful Guardian: Moonrider tekee sitä oikein. Lyhyt kesto on iso moite, mutta toisaalta peli on tarkoitettukin monta kertaa läpäistäväksi ja speedrun-pelaajien juostavaksi. Satunnaisille kertapelaajille tarjolla on laadukas paketti 16-bittistä ydinosaamista. Rokki raikaa ja vihollinen viipaloituu, kyllä tämän tahdissa mielellään yhden tai kaksi iltapäivää viettää.
