Ensin oli Wii Sports. Sitten Wii Play, Wii Music ja lukuisia muita. Wii oli myös markkinamiesten silmissä selkeästi bilekonsoli, mutta Wii U:n tilanne on alkumatkasta ollut toinen. Vaikka konsolin mukana tuleva Nintendo Land onkin ihan kelpo esitys, ei se silti ole niin helposti lähestyttävä tai välitön kuin mitä Wii Sports aikoinaan oli. Tilannetta korjaamaan saapuu Wii Party U.
Wii Party U tarjoaa pohjimmiltaan perinteiset pippalot maksimissaan neljälle pelaajalle. Tarjolla on Mario Party -henkistä lautapelivariaatiota minipeleillä, leikkimielistä kisailua lyhyissä House Party -peleissä ja pelkästään täppäriohjaimella pelattavia muutaman minuutin pikarykäisyjä. Erilaisia minipelejä paketissa on kaikkiaan yli 80 kappaletta, eivätkä ne toistu ennen kuin jokainen minipeli on käynyt kertaalleen juhlayleisön kokeiltavana. Paketin ehdottomin vahvuus on sen monipuolisuus. Olit sitten vauva, vaari tai jotain siltä väliltä, sopiva pelimuoto löytyy taatusti.
Wii Partyssä kisaillaan joko maantietä pitkin juoksussa, viidakkoseikkailussa, muotinäytöksessä, pallojen keräilyssä tai pokerista vaikutteensa napanneessa jalkapallojoukkueen muodostuksessa. Jokainen pelimuoto sekoittelee onnistuneesti tuuria ja taitoa, eivätkä ne ole laadullisesti lainkaan hassumpia. Kaikkiin matseihin lähtee mukaan varsin mielellään. Hyvällä pelitasapainolla on toisaalta myös kääntöpuolensa, sillä muuten hyvin menneen matsin voi hävitä yhdessä vuorossa vain epäonnisella nopanheitolla. Toisaalta, peli ei ole koskaan lopullisesti ohi ennen loppuvihellystä, minkä ansiosta peleissä on panosta loppumetreille asti.
House Partyt eivät ikävä kyllä ole yhtä mukavia. Kotibileiden pelit muistuttavat lähinnä tylsempiä versioita Nintendo Landin minipeleistä, eikä niistä irtoava hupi kestä koskaan kauaa. Lisäksi mukana on aika hölmöjäkin pelejä, kuten "Toi olis purilaismyyjä ja muut käy ostamassa siltä sapuskaa" -leikki. Alakouluikäinen peluri tykkäsi leikkimisestä toki paljonkin, mutta aikuinen yleisö oli lähinnä hämillään tavoitteiden puuttuessa täysin.
Pelkällä täppärillä pelataan sitten pöytäfutista ja -pesäpalloa, kuulan vieritystä, muistipeliä ja sen sellaista. Nopeatempoiset pelit toimivat hyvin, mutta mitä ilmeisemmin niiden pointti on ainoastaan viihdyttää odottelevia juhlijoita sen aikaa kun muut pelaajat käyvät jääkaapilla. Jokainen matsi kestää noin 5 minuuttia, joten ajantappotarkoituksen ne täyttävät hyvin.
Minipelit ovatkin sitten sekalaisempi seurakunta. Hyvänä puolena ne ovat pääsääntöisesti todella nopeita oppia, eivätkä kestä koskaan paria minuuttia kauempaa. Huonona puolena ne ovat liiankin yksinkertaisia yhden napin ihmeitä ja painottavat monesti silkkaa tuuria. Minipeleissä ei myöskään ole minkäänlaista yhtenäistä linjaa. Kun edellisellä kierroksella pelattiin pelkkää A-nappia painamalla, seuraavalla kierroksella käytetäänkin sitten koko ohjainarsenaalia. Harmi on kuitenkin pieni, sillä varsinaiset pohjakosketukset minipeliarsenaalista puuttuvat, joskaan yksikään niistä ei nyt varsinaisesti aiheuta sen suurempia kehujakaan.
Wii Party U:n suurin ongelma on kuitenkin bileiden innottomuus. Paketti on audiovisuaalisesti todella harmaa ja mitäänsanomaton, eikä hurjaa bilefiilistä pääse syntymään missään vaiheessa. Peliä on kiva pelata, mutta se ei varsinaisesti innosta. Osasyyllinen tähän on ulkoasun lisäksi se, että peliä pelataan käytännössä pelkillä Wiimoteilla. Täppäriä pääsee käpälöimään aina silloin tällöin, mutta pääsääntöisesti Wii U:n Game Pad on ikävässä sivuosassa.
Mutta Wii Party U kannattaa siitä huolimatta ostaa, olkoonkin että se on pääsääntöisesti epätasainen ja harmaa verrattuna Mario Party -peleihin. Sen mukana tulee nimittäin yksi kappale Wiimote Plus -ohjaimia, joka jo yksinään oikeuttaa paketin hinnan. Peliin kannattaakin suhtautua lähinnä ohjaimen mukana tulevana kylkiäisenä, jollaisena se oikeuttaa olemassaolonsa ihan mukavasti.