Yooka-Replaylee

Kun 1990-luvun loppupuolella 3D-tasohyppelyt elivät kultakauttaan, monien mielestä Super Mario 64 oli se mittapuu, johon kaikkia genren pelejä tuli verrata. Toden totta, Marion seikkailu oli mainio, mutta jätti kenties varjoonsa niitä parempia kokelaita. Omissa kirjoissani Nintendo 64:n tasoloikkakuninkuuden vei Raren Banjo-Kazooie, joka teki kaiken saman kuin Mariokin, mutta oppia ottaneena vielä vähän paremmin.

Miten kummassa tämä nyt sitten liittyy tänään käsillä olevaan peliarvioon? Noh, Yooka-Replaylee on monilta osin uusiksi tehty versio vuonna 2017 julkaistusta Yooka-Layleestä, tuosta pelistä, jonka tehtävänä oli ei enempää kuin vähempää olla henkistä jatkoa Nintendo 64:n kahdelle Banjo-pelille. Koska Playtonic Gamesin takana sattui olemaan vielä runsaasti Raren entisiä kehittäjiä, jotka olivat työskennelleet Banjo-karhun seikkailujen parissa, lopputulos ei voinut olla muuta kuin mestariteos, eihän?

Valitettavasti totuus oli toinen. Vaikka Yooka-Laylee ei ollutkaan mikään pelien pohjanoteeraus, odotuksiin nähden se oli kuitenkin pettymys. Sekava rakenne, autiot kentät, kömpelö kamera ja keskeneräinen tunnelma satuttivat pahasti monilta muilta osin pätevää ja sydämellistä seikkailua. Onneksi Playtonic otti onkeensa Yooka-Laylee and The Impossible Lairissa, joka oli mitä erinomaisin Donkey Kong Country -henkinen tasohyppely.

Kaikesta päätellen Playtonic ei kuitenkaan ollut itsekään täysin tyytyväinen alkuperäiseen Yooka-Layleeseen, sillä kokonaan uuden seikkailun sijasta yhtiö on myllännyt ensimmäisen pelinsä kokonaan uusiksi. Yooka-Replaylee ei ole todellakaan pelkkä uudelleenmasterointi, vaan jotain paljon enemmän.

Kun arvion alussa mainitsin siitä, kuinka Banjo-Kazooiessa oli otettu oikea oppi Super Mario 64:sta ja tehty siltä pohjalta mainio peli, tällä kertaa oppimateriaalina on käytetty puolisen vuotta Yooka-Layleen jälkeen julkaistua Super Mario Odysseytä ja oikein niin. Esimerkiksi kamerakulmaa on viety nyt esikuvan mukaisesti sankarikaksikon selän takaa kauemmaksi, jolloin karttojen hahmottaminen on helpompaa. Tietyissä haasteissa kamera nyt myös lukittuu paikalleen.

Isompi oppi Marion matkailusta on otettu kuitenkin koko pelin rakenteen uudistuksessa. Kun alkuperäisessä pelissä keräiltäviä Pagie-sivuja oli 120 kappaletta, uudessa versiossa niitä on kokonaiset 300. Temppu on tehty juurikin Super Mario Odysseystä tutulla tavalla, sivuja nimittäin jaetaan todella anteliaasti ja esimerkiksi pomohirviöiden kaatamisesta niitä saa kolme kerrallaan, kuten esikuvassakin.

Alkuperäisen pelin rakennetta on myllätty myös muilta osin. Pelin viittä maailmaa ei enää tarvitse laajentaa seikkailun edetessä, vaan ne ovat kokonaisuudessaan auki heti, kun niihin tarvittavat Pagiet on saanut kerättyä. Myös Yookan ja Layleen taidot ovat nyt käytettävissä heti pelin alusta lähtien. Vaikka alkuperäistä peliä pelaamattomille opeteltavaa on tällä tavoin heti alkumetreiltä lähtien paljon, ratkaisu suoraviivaistaa peliä huomattavasti, eikä aiemmin suoritettuihin maailmoihin ole enää varsinaista tarvetta palata uudestaan, ellei sitten halua kerätä kaikkea mahdollista. Niin pääalueella kuin kentissäkin on nyt myös erittäin hyödyllinen kartta pikamatkustusmahdollisuudella.

Muiltakin osin uudistusten määrä on suorastaan hengästyttävän pitkä. Aiemmin autiot kentät on nyt täytetty kerättävillä kolikoilla, joilla voi sisäänkäyntien läheisyydestä ostaa sankarikaksikolle uusia vaatteita ja seikkailua joko helpottavia tai halutessaan myös vaikeuttavia juomia. Kentistä kerättävien sulkien määrää on lisätty ja koska niillä ei enää tarvitse ostaa uusia temppuja, niiden avulla voi nyt sitten lisätä elämä- ja energiamittariaan muiden kätevien ostettavien asioiden ohella. Jopa musiikit on tehty uusiksi, koska miksipä ei. Rextro-dinosauruksen kentät, kaivoskärrykentät ja todella monet sivutehtävät on tehty kaikki kokonaan uusiksi.

Kaikki tämä vaikuttaa kokonaisuuteen niin, että alkuperäistä peliä ei meinaa edes tunnistaa uuden kuoren alta. Ei sillä, että sitä enää tämän jälkeen edes kaipaisikaan. Niin paljon on tehty uusiksi ja ennen kaikkea paremmin, että yhtäkkiä ennen keskinkertaisesta tasohyppelystä on saatu aikaan aivan erinomaisen hauska ja värikäs seikkailu, jota ei meinaa malttaa laskea käsistään. Ohjaus on veitsenterävää, grafiikat ovat aivan häkellyttävän upeat ja jopa uudet musiikit puolustavat paikkaansa. Yhtäkkiä Yookan ja Layleen seikkailu vain ponnahtaa kertalaakista koko genrensä yhdeksi parhaimmista.

Kritisoitavaa on edelleen silti. Ennen kaikkea peli on uudistusten jälkeen turhan helppo, etenkin kun joitakin tehtäviä on helpotettu jopa aivan turhaan. Läpipeluuseen tarvittavat 120 Pagietä on myös mahdollista kerätä käymättä kahdessa viimeisessä kentässä lainkaan. Yksi yhteen vähänkään enemmän loikkapelejä pelannut painelee Yooka-Replayleen hikoilematta läpi noin kuudessa, ehkä seitsemässä tunnissa. Kun kyseessä on vieläpä erinomaisen koukuttava teos, nuo tunnit tulee pelailtua helposti parissa illassa, kuten itselleni kävi. Toisaalta kaiken mahdollisen keräämiseen saakin sitten varata helposti yli 20 tuntia peliaikaa ja se on kaikki laatuaikaa se.

Vaan en voi kuin ihmetellä, miten ja miksi Playtonic on tämän saanut aikaan. Alkuperäistä Yooka-Layleetä en sen kankeudesta ja sekavuudesta johtuen jaksanut edes läpi asti, tämä tuli kuten mainittua hotkaistua hetkessä. Kaikki uudistukset puolustavat paikkaansa täydellisesti ja helppoudestakin mariseminen on vähän hölmöä, koska tällä tavalla peli sopii taatusti kaikille ohjaimen varteen tarttuville (eikä Rarelle ominainen vessahuumorikaan ole tässä pelissä yhtä karua kuin pahimmillaan) ja tarjoaa aivan kertakaikkisen hurmaavan, hauskan ja mieleenpainuvan seikkailun. Tällä tavalla omia virheitään pitää korjata!