Gamereactorin aiemman arvion voi lukea täältä.
Rock Pocket Gamesin Moons of Madness ei ainakaan trailerinsa pohjalta tuntunut juurikaan poikkeavan valtavirrasta mitenkään edukseen. Samankaltaisia kauhuilevia sci-fi-pelejä kun tuntuu olevan vähintään 15 tusinassa. Sci-fi kuitenkin saa minut aina liikkeelle, ja trailerissa lupailtu "pelottavin pelikokemus fo-evö" herätti skeptisen arvostelijan sisälläni.
Päivä Marsin tutkimusasemalla käynnistyy teknikko Shane Newehartille kuin mikä tahansa muukin päivä. Tosin viimeöiset todella realistisen oloiset painajaiset kummittelevat edelleen mielessä, mutta työt on tehtävä, jotta asema pysyy hyvässä kunnossa. Päivän myötä Shane huomaa, ettei kaikki ole ihan niin kuin pitäisi, ja painajaisissakin esiintynyt alati kasvava pahuus punaisen planeetan pinnalla syöksee miehen hiljalleen lähes hulluuden partaalle.
Kiinnostavista tieteislähtökohdista liian hitaasti liikkeelle lähtevä Moons of Madness ajautuu pikaisesti tylsään yliluonnolliseen sekoiluun. Puhkikulutetut teemat, hulluista tiedemiehistä pahaan korporaatioon ja lapsuuden traumoista Necronomiconiin vievät pelaajat kliseisestä tapahtumasta toiseen. Kaiken maailman luettavaa riittää päiväkirjoista työvuororaportteihin yli mielenkiintoni, ja vähäisiä toiminnallisia tilanteita maustetaan väsyttävillä hyppysäikäytyksillä. Omaperäisyydestä ei ole tietoakaan Marsin kamaralla.
Moons of Madnessin perusteet ovat kuitenkin yllättävän hyvin kohdallaan. Geneerisestä ja yllätyksettömästä sisällöstä huolimatta pelin kestää pelata yllättävän kevyesti läpi sen lyhyen läpäisyaikansa. Noin kuudessa tunnissa tilanteet vaihtuvat vilkkaasti, ja monipuolista toimintaa sekä maisemaa pääsee ihmettelemään sopivissa määrin.
Silmistä kuvatun pelin toiminnat on rajoitettu juoksulla ja kyykyllä varustettuun liikkumiseen ja yhden napin yleistoimintaan. Tämän lisäksi pelaaja pääsee hyödyntämään futuristista rannekelloaan, jolla voi ohjailla tutkimusaseman laitteita. Näillä eväillä peli etenee kevyesti ratkoen erilaisia pulmia hyvin suoraviivaisessa kerronnassa. Selkeästä etenemisestä kielii jopa mukaan kerättävät tavarat, joita ei pääse erikseen tutkailemaan, vaan peli hyödyntää näitä automaattisesti oikeassa kohdassa. Pulmissa on kuitenkin kivasti vaihtelua fyysisten suoritteiden ja pienten aivopähkinöiden välillä vaikeustason pysyessä sopivan haastavana, jotta meno ei tyssää.
Graafisesti peli näyttää huolitellulta. Vaikkei ilmeessä ole mitään kovin poikkeavaa, on yritystä selkeästi ollut tehdä jotain omaperäistä. Vaikkakin staattisena, avaruusasemalla riittää yksityiskohtia kaikenlaisista esineistä ja laitteista. Savulla ja valoefekteillä luodaan tunnelmaa ja Marsin pinta on uskottava. Itseasiassa Moons of Madnessista jäi fiilis, että sen graafinen ilme jopa parani loppua kohden. Suurin harmitus kuitenkin tulee siitä, ettei näyttävää avaruusautoa pääse itse ohjaamaan.
Äänipuoli on taas astetta mielikuvituksettomampaa. Efektit tuntuvat tulevan suoraan äänikirjaston ensimmäisistä hakutuloksista, ja ääninäyttely on kiusallisen puisevaa. Päähahmon panikoinnissa ei tunnu juuri tunnetta olevan, ja pahuuden ruumiillistumat lähinnä huvittavat ylitiukoilla ukaaseillaan. Pelaajaa myös säikäytellään tuon tuosta geneerisesti kovilla ääniefekteillä, jotka luonnollisen säikähdyksen lisäksi eivät muuta kuin ärsytä. Varsin hiljaiselta peliltä olisin toivonut enemmän musiikin hyödyntämistä.
Moons of Madness ei ole pelottavin pelikokemus ikinä. Enemmän minua pelottaa ajatus, että tekijät luulevat tehneensä jotain omaperäistä ja upeaa. Tyypillistä peruskauraa on kuitenkin jauhettu varsin antaumuksella, jotta pelikokemus osaa viihdyttää lyhyen kestonsa ajan. Tosin yliluonnolliset diipadaapailut olivat sen verran tylsiä ja useaan otteeseen nähtyjä, etten jaksanut kiinnittää tapahtuman syihin enää huomiota puolen välin jälkeen. Loppuratkaisuun johtaneet seuraukset ovat siis osittain kysymysmerkkinä minulla. Se että tämä ei minua kuitenkaan hetkauta, kertoo jotain pelistä kokonaisuutena.
