Valitettavasti Alpha Protocol osoittaa, että lähes kaikki voi mennä vikaan. Jo alun opettelutehtävien aikana pelin puutteet nousevat ikävästi esiin. Surkuhupaisalla tavalla jo ensimmäinen tehtävä onnistui jumittumaan niin, että jouduin aloittamaan pelin alusta kokonaan uudella hahmolla. Ohjelmointivirheistä huolimatta pelin pahimmat vaikeimmat ongelmat liittyvät pelisuunnitteluun.
Lähtökohtaisesti Alpha Protocol antaa agentille vapaat kädet toiminnan suhteen, joten käytännössä homma on aina hoidettavassa joko hiippaillen tai suoraviivaisemmalla lähestymistavalla. Molemmissa tyyleissä on puolensa, mutta pelin epätasainen tekoäly tapaa alkutaipaleella pilata hiippailevan pelaajan suunnitelmat haistamalla pelisankari Michael Thortonin nurkkien takaa. Myöhemmissä vaiheissa hiiviskelyyn panostanut pelaaja taas saa käyttöönsä kykyjä, jotka mahdollistavat melkoisen vapaan kävelemisen vihollislaumojen keskellä, raukkojen katsellessa hölmönä vieressä kaverien kaatuessa ympäriltä.
Toisaalta asekyvyt huomiotta jättänyt ninja on täysin avuton etäämmältä - välillä touhu näyttää lähinnä säälittävältä, kun erikoisagentti ei osu pistoolilla edes muutaman metrin etäisyydeltä ja osuessaankin lähinnä naarmuttaa vastustajaa. Rynnäkkökivääri tuntuukin olevan selkeästi muiden aseiden yläpuolella, vaikka kokemustasojen nostaminen on pakollista, jos haluaa osua edes ladon seinään. Alpha Protocolin kunniaksi on kuitenkin mainittava, että välillä kun tehtäväsuunnittelu ja pelattavuus toimivat hyvin yhteen, meininki on jopa oikein nautittavaa. Valitettavasti nämä tilanteet hukkuvat negatiivisemmin värittyneiden hetkien sekaan.
Alpha Protocolista huokuu läpi tehtäväsuunniteluun käytettyjen resurssien puute. Osa tehtävistä tapaa väkisinkin kääntyä täysimittaiseksi tulitaisteluksi pelaajan toimista riippumatta. Agenttitouhun uskottavuus kärsii armottomasti, kun hotellin käytävillä ja aulassa tapahtuva verilöyly ohitetaan olankohautuksella. Useimmissa tehtävissä erilaisista ratkaisuista tulee myös jälkiseuraamuksia, mikä on sinänsä erinomainen ratkaisu. Harmillisesti joissakin tehtävissä peli tuntuu tulkitsevan pelaajan tekoja miten sattuu, joten halutun lopputuloksen saaminen vaatii ärräpäitä ja uudelleenyrityksiä.
On kuitenkin mukava huomata, että samalla tehtävällä saattaa olla monia lopputuloksia riippuen pelaajan menneistä ratkaisuista. Vaikka näissä tilanteissa päämäärä tuntuu olevan sama, on keskeisiin kohtauksiin upotettu niin paljon pieniä nyansseja, että pelin voisi aloittaa heti uudestaan kokeillen täysin erilaista ratkaisumallia näihin tilanteisiin. Alpha Protocolista voisi hyvin säilyttää tarinaa kuljettavat osuudet sellaisenaan, jos vain ne toimintakohtaukset saataisiin tarpeeksi toimivaan kuosiin.
Pelin varrella on myös useita tällaisenaan täysin turhia pomokohtaamisia, jotka oikeastaan kärjistävät pelattavuuden perusongelmia. Varjoissa kulkemiseen ja lähitaisteluun panostanut pelaaja voi pelata varsinaiset tehtävät läpi vaivatta, mutta pomotaisteluissa aseetonta kamppailijaa odottaa kylmä kyyti. Pahimpana esimerkkinä suunnittelutyperyyksistä toimii Venäjällä käytävä taistelu, jossa pomoon saa upottaa satoja rynnäkkökiväärin luoteja tämän juostessa veitsi tanassa pelaajan perässä.
Tulen todennäköisesti muistamaan tuon taistelun kauhulla vielä pitkään, sillä harvoin peleissä kohtaa hetkiä jolloin ei voi tehdä muuta kuin tuijottaa ruutua epäuskoinen katse silmissään. Hukkasin todennäköisesti tunteja elämästäni vain juosten ympyrässä karkuun, pysähtyen vain hetkittäin murjomaan kokaiinin voimalla puskevaa pomoa nyrkeilläni. Älkääkö käsittäkö väärin, haastavuus on ihan hyvä juttu, mutta kun se perustuu luokattoman surkeaan suunnitteluun, ei sillä ole sijaa missään pelissä. Enkä edes käsitä miksi tällainen tilanne on pitänyt ylipäätään sijoittaa peliin. Välillä tuntui siltä, että ihan hyvää, mukauskottavaa Tom Clancy -tason agenttidraamaa kirjoittanutta tiimiä tuuraamaan hankittiin viimeistelyvaiheessa rekkalastillinen paviaaneja.
Alpha Protocol on typerryttävän pöhköjen suunnitteluratkaisujen pilaama mainio konsepti. Parhaimmillaan se on silloin, kun omien ratkaisujen vaikutukset näkyvät juonen tapahtumissa, jolloin peli tuntuu oikeasti aika hyvältä. Seuraavan taistelun puhjetessa peli-ilon määrä kuitenkin tipahtaa keskinkertaiselle mutta siedettävälle tasolle, ja viimeistään pomotaistelussa peli tuntuu mielenterveyttä vaarantavan kehnolta. Jos peliä olisi vain kehitelty rauhassa vielä vaikkapa vuoden ajan, voisi kyseessä olla yksi lajityyppinsä merkkipaaluista. Nykyisellään sitä ei oikein hiomattomaksi timantiksikaan voi nimittää, vaan kyseessä on enemmänkin reilu kötkäle hiiltä, jota saa puristaa armottomasti ennen kuin tuotos olisi valmis.