Octopath Traveler 0 pakottaa pohtimaan, missä menee hitaasti kypsyvän ja kivuliaasti laahaavan fantasian raja

Octopath Traveler 0 on sarjansa kolmas osa, mutta samaan aikaa paras kohta aloittaa roolipelaaminen, koska nolla noudattaa japanipelien kaavaa, jossa pyörylänumero varataan esiosalle. Tosin muiden pelien tapahtumiin ei tässä viittailla, joten "esiosaa" uskaltaa lähestyä omana teoksenaan, vaikka sarjasta ei tietäisi mitään.

Pesäeroa korostetaan lisää sillä, että ensimmäistä kertaa ennalta määrättyjen sankarien sijaan pelaaja luo oman hahmon, ja muut ovat seikkailuun mukaan pakotettuja sivuhahmoja. Ulkonäön, äänen sekä parin tarinallisen mausteen lisäksi muuhun ei kosketa, vaan kaikilla tarjotaan samaa motivaatiota lähteä suureen maailmaan, kun ryövärit tuikkaavat kotikylän tuleen. Kostomatka kutsuu.

Ytimekkäästä lähtökohdasta huolimatta Octopath jakaa tarinallista kestoaan ympäriinsä huolimattoman epätasaisesti: tomaattien viljelystä puhutaan enemmän kuin päähenkilön perheestä. Mitä pidemmälle ehtii pelin puhekuplia lukea, sitä enemmän tarinan parrasvaloissa kimaltelee Taru sormusten herrasta.

Mahtirinkeleiden keräilyyn saa vaikuttaa huomattavasti vähemmän kuin peliltä odottaisi, sillä itse luotu hahmo on puhdassydäminen jeesmies, jolle satunnaiset vastaantulijat avaavat sielujensa salat. En jaksa ymmärtää, miten herran vuonna 2025 yhä peleissä tarjotaan kyllä/ei-kysymyksiä, joissa kielteinen vastaus looppaa keskustelua, kunnes nöyrästi suostutaan seuraamaan muiden hölmöilyä.

Kyllä siinä on vatsassa pitelemistä, kun jalo kohtalontoveri julistaa tosissaan valtakunnan rikkaimmalle naiselle, että minulla onkin jotain mitä sinun rahallasi ei saa: ystävyyttä ja luottamusta ystäviini! Ilmeisesti pelin sisältövaroitus kauhusta viittaa ajoittain tyhjästä rynnivään, karmaisevaan dialogiin.

Taistelujen puolella käänteet koetaan keskiaikaisen aikakäsityksen mukaan vuoropohjaisesti. Vaikeustasoja ei löydy säädettäväksi, ja omaa leveliä vastaavia lurjuksia läpsiessä olo on kuin porvarilla köyhälistöä kiusaamassa. Voimatasapaino on systemaattisesti pielessä.

Viimein kaikki muuttuu, kun historiaa alkaa kertyä tuntikymmenien edestä. Tekoäly pomppaa strategioissaan eteenpäin, ikään kuin tässä olisikin väännetty ikuisuus Civilizationia, ja monta vuoroa odotettu innovaatiopuu valmistuu viimein. Raaka voima ei enää riitä, vaan pitää totutella ajatukseen alivoimasta, josta selvitään vain kekseliäisyydellä.

Pelin lykätessä haastetta fantasiasta raukeaa vastapainoksi perinteisten hahmoluokkien kahleet. Tarpeeksi pitkälle kehittyneet tiimiläiset ja sankari opettavat toisilleen erikoiskykyjään ristiin. Tunkemalla tiimin täyteen automaattisia vastaiskuja tai vuorojen välisiä ylimääräisiä hiilauksia taistelut rullaavat melkein itsestään.

Jos passiivisen bonuksen takarivissä kasvavasta magiamäjäytyksen voimasta monistaa koko perälle ja opettaa kaveriksi tornadomanauksen, alkaa vaikuttaa siltä, että pelaaja sotii ballistisilla ohjuksilla kivikauden apinoita vastaan. Peliä rikkovia komboja saa kehitettyä mielin määrin.

Mutta millä hinnalla? Laatupelattavaa tarjoillaan ylipöhöttyneillä pelimarkkinoilla runsaasti, joten en voi väittää, että juuri tätä kokemusta kannattaisi odottaa vapaa-ajallaan tuntikymmeniä. Noin 45 tunnin kieppeillä nähdään feikkilopputekstit, joiden jälkeen vasta mielekäs pelattava aukeaa kera matkan kohti oikeita lopputekstejä.

Varauksetta Octopath Traveler 0 ei ole suositeltavissa myöskään teknisten rajoitteiden osalta, mikä koskee seikkailun parasta osaa: prologissa tuhotun kylän jälleenrakentamista. Tuhkasta nouseva kasvukeskus muuttuu ajan mittaan persoonallisesti täysin tekijänsä näköiseksi tavalla, jonka sopisi yleistyvän muuallekin vastaavaa yrittäville (köh köh, Rune Factory: Guardian of Azuma). Lääninherraa vastustaa ainoastaan raivokas objektiraja, jonka uhka riippuu alustasta.

Pelaamassani Switch 2 -versiossa lopullinen raja on 400 ja PS4 noudattaa samaa. PC, PS5 sekä Xboksit nauttivat korkeimmasta lukemasta, joka on 500. Alkuperäinen Switch kärvistelee, kun rajaksi tippuu vaivainen 250. Lukemilla on väliä, koska jokainen asetettu objekti laatikosta pensaaseen vie kapasiteettia tismalleen yhden pykälän. Pelkästään funktionaalisista rakennuksista, kuten kaupasta ja baarista, kiinnostuneille pelaajille tämä ei aiheuta ongelmia, mutta sisustajat ovat kiipelissä.

Haluatko asettaa puistoon pitkän pöydän tuoleineen? Siihen menee 7 pistettä. Asetelma erilaisia työkaluja ja säilytyslaatikoita tuomaan tunnelmaa? Helposti puhutaan kaksinumeroisesta hinnasta. Aidoitettuja tontteja? Jokainen yhden ruudun kokoinen pätkä vie kapasiteettia yhden pisteen, joten rajoja arvostavalta tilanne karkaa äkkiä käsistä.

Itse kuulun virtuaalisisustajana keskitasoon, eli laitan kyllä ympäristöön koristetta tuomaan tunnelmaa, mutta en jaksa tuntikaupalla hinkata kartan jokaista nurkkaa. Tästä huolimatta kapasiteetin yläraja tuli vastaan, enkä pystynyt toteuttamaan kaikkia visioitani. Tunnelmallinen metsätausta kukkineen sai kohdata avohakkuun.

Rakentelun mielivaltainen raja, tarinan ennalta-arvattava kaartelu sekä todellisen seikkailun odottaminen osoittavat kaikki samaan ongelmaan. Octopath Traveler 0 yrittää täyttää pienillä pikselijaloillaan liian isot saappaat tunkemalla täytteeksi niin monta villasukkaa, ettei kävely tahdo sujua. Vähemmän täytettynä leikattuna versiona peli ansaitsisi paikkansa jumalfantasian oikealla puolella. Nyt se tarjoaa ihastuttavan kotoisan loppuseikkailun, jos sitä odotellessa on kymmeniä tunteja aikaa tuhlattavaksi.