Pokémon Legends Arceus

Gamereactorin aiemman arvion voi lukea täältä.

Hiljan 25-vuotista taivaltaan juhlinut Pokémon on neljännesvuosisadan mittaisella valtakaudellaan tehnyt kauppansa niin animaatioleffojen, korttipelien kuin videopelieepostenkin muodossa. Viimeksi mainitulla osa-alueella Game Freak -firman luomat lineaariset seikkailut ovat pelittäneet rakenteeltaan ja muodoltaan varsin samanlaisena vuosikymmeneltä ja pelialustalta toiselle, eivätkä taskuhirviöt Switchille siirtäneet Sword- ja Shield-pelit (2019) olleet välttämättä se notkein edistysaskel sarjassa.

Edellä mainittujen pelien avoimet Wild Area -mannut kuitenkin antoivat pelaajien ymmärtää, että Nintendo ja Game Freak olisivat kiinnostuneita rakenteeltaan vähemmän lineaarisen Pokémon-eepoksen toteuttamisesta. Alkuvuodesta 2021 julkistettu Pokémon Legends Arceus nosti odotukset kattoon, ja valmis peli ilmestyi pelaajien ihmeteltäväksi tammikuussa 2022. Jakob Hansen luonnehti omassa arviossaan osuvasti Arceusta yhdistelmäksi uusia ja vanhoja elementtejä, ja omasta puolestani osa-alueiden kompromissinomainen kokonaiskattaus jättää lopulta vähän ristiriitaisen fiiliksen jälkeensä.

Pokémon Legends Arceus alkaa, kun pelaajan luoma hahmo tipahtaa muinaisaikojen Japania henkivään Hisui-lääniin, joka on nähty nykyaikaisena Sinnoh-versiona Diamond- ja Pearl-peleissä (2006) ja kyseisten teosten remake-versioissa Brilliant Diamond ja Shining Pearl (2021). Hisui-aikoina maailma on vieras ja arvaamaton, kun ihmiset suhtautuvat luonnossa vaeltaviin pokémoneihin pelokkaasti. Olennot nähdään kehityskelvottomina ja arvaamattomina monstereina, joita Jubilife Villagessa päivystävä tiedekerho yrittää tutkia ja kesyttää. Aika-avaruusrepeämän kautta historialliseen Hisuihin saapunut sankari osoittautuu luonnonlahjakkuudeksi taskuhirviöiden käsittelyssä, ja reitti tähtiin sekä todellisen Pokémon-renessanssin lähtöviivoille levittäytyy pelaajan eteen.

Pipopäisen Laventon-laborantin alaisuuteen asettuva sankari pääsee tutkimaan Hisuin nurkkia tutkijana, seikkailijana ja uudisraivaajana. Jakob on oikeassa rinnastaessaan arviossaan Arceuksen The Legend of Zeldan viimeisimpään Breath of the Wild -osaan, jonka houkuttelevasta vapaudesta ja eeppisestä mittakaavasta Arceus jää tosin kauas. Vuonna 2017 ilmestynyt Breath of the Wild on rajoituksitta koluttavissa olevan Hyrule-fantasiamaailmansa turvin lennähtänyt Switch-konsolin suurimpien ja arvostetuimpien peliseikkailuiden sekaan, ja meininki on selvästi inspiroinut Arceusta niin kuvasuunnittelun ja kevyiden selviytymismekaniikkojen osalta.

Pelin hahmosuunnittelu nojaa Swordin ja Shieldin modernin animemaiseen tyylisuuntaan, mutta hahmojen naamojen silmät ja kulmakarvat ovat luokattoman sahalaitaisia kasvonpiirteitä. Arceuksen hahmot ovat nimenomaan Shieldin ja Swordin toteutukseen nähden todella kömpelön näköisiä. Yksinkertaisimmatkin kaupunkimaisemat saavat ainakin vielä näin Arceuksen julkaisun jälkimainingeissa ruudunpäivityksen rykimään, kun pelaaja kääntää kameraa hahmon liikkeiden mukaan, joten tulevat sisältö- ja korjauspäivitykset toivottavasti paikkailevat suurimpia ongelmia. Arceuksen latausajat ovat sentään mukavan vikkeliä, mutta Jakobin sanoin peli ei tosiaan tee visuaalisesti kovin tymäkkää vaikutusta.

Aasinsiltoja ajallisesti myöhemmin tapahtuviin Pokémon-peleihin rakentava tarina ei sekään yllätä sisällöllään. Ääninäyttelyn puute tekee tästä historiallisesta aikamatkustustarinasta vähän kädenlämpöisen kokonaisuuden, josta Pokémonien pitkäaikaisimmat ystävät saavat ehkä eniten irti bongaillessaan viittauksia ja silmäniskuja muihin pelisarjan osiin. Tarinan ehkä suurin haaste liittyy kuitenkin siihen, että Pokémon-peleille ominainen punainen lanka eri kaupunkien salien kiertämisineen ja rintamerkkien keräämisineen puuttuu meiningistä kokonaan. Hisuin aikaan kyseisten asutuskeskusten ja salien rakentaminen Pokémon-mestaruus-käsitteen muotoutumisesta puhumattakaan antavat odottaa itseään. Sisällöltään ja toteutukseltaan vähän tasapaksu tieteisdraama unohtuu helposti muun kokonaisuuden yllä leijuvaksi kehyskertomukseksi.

Aiempaa avoimemmat peliympäristöt ovat olleet Arceuksen kiinnostavin elementti, mutta nimenomaan Breath of The Wildin yhtenäiseen ja valtavaan pelimaailmaan nähden touhu tuntuu kovin kompromissinomaiselta ja pienimuotoiselta. Ensinnäkään Hisui ei ole yksi suuri tai yhtenäinen maailma, vaan Jubilife Villagen kautta siirrytään kaikkiaan viidelle toisistaan erilliselle ulkoalueelle jahtaamaan pokémoneja. Siellä täällä taapertavat taskuhirviöt ja kerättävät resurssit eivät tuo määräänsä enempää sisältöä tai tekemistä Arceukseen, jonka kävelypainotteinen seikkailu on aika tavanomaista touhua.

Breath of the Wildin vastaavista inspiroituneet kiipeilymekaniikat ja riippuliitelymäiset lennot olisivat tehneet seikkailusta kertaheitolla jännittävämpää ja intensiivisempää, kun nyt meininki pysyttelee muutamien lento- ja uintitaitoisten pokémonien hyödyntämistä lukuun ottamatta turhan paljon jalat maassa. Jakobin mainitsemia erikoiskyvykkäitä taskuhirviöitä voisi siis puolestani hyödyntää enemmänkin, ja onneksi Arceus hyödyntää Pokémon-maailmalle muinaishistoriallista vinkkeliä tarjoavaa konseptiaan hirviösuunnittelussa niin, että pelaaja tapaa kokonaan uusien tuttavuuksien lisäksi aikalaisversioita tietyistä pokémoneista. Esimerkiksi tuuhealla hiuspehkolla tyylitelty Hisuian Growlithe on leikkisän näköinen ja hauska hauvakaveri muutenkin.

Jakob ei omassa arviossaan antanut kauheasti kehuja Arceuksen visuaaliselle meiningille tai kenttäsuunnittelulle. Tyhjyyttään kumiseva pelimaailma vaatimattomine piirtoetäisyyksineen todellakin näyttää Switchin omalla näytöllä edustavimmalta, vaikka kivan värikkäässä vesivärimäisessä tyylittelyssä olisi potentiaalia paljon enempäänkin. Onneksi pelimekaniikat ovat ottaneet askeleen toimintapelimäisempään suuntaan, ja sulavan yleismenon ansiosta pelaaminen on varsinkin lyhyissä pelierissä oikeastaan aika hauskaa. Meininki muistuttaa ZL- ja ZR-painikkeista tapahtuvine tähtäämisineen ja heittelyineen melkeinpä kevyttä räiskintää, kun pelaajan ohjaama hahmo voi heitellä pokémoneja ikonisilla poképalloilla, jotka imaisevat yllätetyt tai tappelun pökerryttämät monsterit sisuksiinsa. Pokémonien vaaniminen ja kyttääminen pitkissä heinikoissa tekevät muuten vähän unohdettavasta seikkailuista joko jännittäviä hiiviskelyoperaatioita tai sitten vauhdikkaita toimintakohtauksia, kun pelaaja voi juosta esimerkiksi uneliaiden Bidoof-majavamonstereiden keskelle heitellen poképalloja ympärillään matelevien hahmojen suuntaan.

Poképalloissa olevat kiinni saadut hirviöt sopivat myös Arceuksen maisemien tutkimiseen ja ohimennen tapahtuvaan vuorovaikuttamiseen ympäristöjen kanssa, kun Pokémonin voi lennättää ravistelemaan hedelmät puusta tai louhimaan varusteiden nikkaroinnissa tarvittavia mineraaleja. Tämä mekaniikka tekee resurssien pakkopullamaisesta haalinnasta edes vähän vaihtelevampaa, kun sen oman rakkaan aloituspokémonin voi pistää hommiin. Tämä yksityiskohta osaltaan valitettavasti alleviivaa pelimaailman yksipuolisuutta ja onttoutta, mutta onneksi pokémonien tappeluttaminen ja tutkiminen kantavat paljon pidemmälle tehden maailmassa seikkailusta hauskaa ja palkitsevaa.

Pelkkä poképallojen nakkeleminen ei tietenkään riitä riidanhaluisimpien tai voimakkaampien Pokémon-petojen pyydystämiseen, vaan tappeluksihan se menee - nahinat etenevät Jakobia siteeratakseni tutun vuoropohjaisella meiningillä, mutta ne alkavat ja päättyvät varsin luontevasti niin, että mittelöiden alkamisen ja loppumisen kanssa ei tarvitse tuijotella jähmettyneitä maisemia tai muita liiaksi. Sankari voi lukita näkymän lähistöllään olevaan pokémoniin ja tutkia ristiohjainta painamalla, mitä tietoja Laventon ja kumppanit haluavat kyseisestä hirviöstä.

Kullekin pokémonille räätälöidyt Research Task -tavoitteet vaihtelevat mukavan paljon. Pelaajan pitää pyydystää tai voittaa tietty määrä kyseisen lajin yksilöitä tai sitten todistaa, miten kyseinen pokémon käyttää tiettyä taisteluliikettä. Tappelussa on mukana toki toinenkin pokémon, jonka omat tavoitteet täyttyvät ja etenevät samalla tavalla tappeluiden aikana, ja tämä pelaajan jatkuva ja luonteva palkitseminen innostaa kokeilemaan ja tutkimaan uutta - aivan kuten tieteentekijän tuleekin tehdä. Tämä tavoitteellinen tieteellisyys toi mieleeni keväällä 2021 ilmestyneen New Pokémon Snap -valokuvauspelin, jossa pelaaja pääsi räpsimään valokuvia raiteilla etenevän ja yhtä lailla palkitsevan poikkitieteellisen pokémon-jahdin merkeissä, jonka varrella oli mahdollista rauhassa tutkia hahmoja ja tutustua niihin. Arceus tuo omalla tieteellisellä lähestymistavallaan samanlaista tiettyä syvyyttä ja historiallisuutta Pokémon-maailmaan, ja on sääli, että Jakobinkin mainitsema tylsä sivutehtäväsuunnittelu ei räjäytä pankkia geneerisine noutokeikkoineen tai vähän hömelöine tehtävänantoineen. Esimerkiksi sen tietyn tuumakoon mittaisen Buizel-näätämonsterin jahtaaminen alkaa maistua äkkiä puulta.

Nintendo osui Breath of the Wildilla napakymppiin uudistaessaan The Legend of Zeldan kertaheitolla avoimempaan suuntaan, mutta Arceus jää omassa sarjassaan jälleen yhdeksi väliaskeleeksi, jonka saavutukset ja kehityskohteet eivät toivottavasti jäisi Game Freakin suunnittelupöydällä täysin unohduksiin. Pokémon Legends Arceus tuntuukin kehitysaskeleelta, joka pelisarjan olisi pitänyt ottaa jo aikoja sitten muun peliteollisuuden havahtuessa avointen pelimaailmojen toimivuuteen ja vaikuttavuuteen.

Pokémon Legends Arceus osoittaa, että Pokémonissa olisi potkua ja potentiaalia tarinallisesti vielä iskevämpään ja rakenteeltaan vähemmän rajattuun avoimeen seikkailuun. Arceuksesta tuntuu puuttuvan Jakobia lainatakseni se oma näkemys, joka nivoisi kokonaisuuden yhteen kiinnostavalla tavalla. Nyt seikkailun tieteelliset teemat eivät pääse haalean tarinan takia kunnolla esille, vaikka itse pokémonien jahtaaminen kulissinomaisessa Hisuissa onkin sopivan mittaisissa pelisessioissa takuuvarman viihdyttävää puuhaa.