Rune Factory: Guardians of Azuma on kuin kehno animeversio Maajussille morsiamesta

Tunnustuksia virtuaalipellon laidalta: kasvimaa, deittailu ja monsterinmetsästys ovat aina sesongissa. Syytän pöpelikössä kasvamista, mutta Stardew Valley ei ole sattumalta juurtunut suosikkeihini. Pelitunteja on siinä määrin, että pelkään pikselimullan ropisevan kohta näytöstä läpi. Samasta syystä Rune Factory -pelisarja on ansainnut vakiopaikan viljelypalstalta, jota pelihyllykseni kutsutaan.

Riimutehtailulla on historiaa sellaiset 20 vuotta, mutta sarjan pelit ovat oleellisilta osiltaan irrallisia teoksia. Perusideaa ei ole pahemmin kuokittu vuosien varrella, vaan aina viljellään, rakastutaan ja siinä sivussa pelastetaan maailma monsterivarras kerrallaan. Sarjan uusin tulokas on Rune Factory: Guardians of Azuma, jonka päähenkilönä heiluu pelaajan nimeämä mies- tai naismaavelho. Ulkonäkö vaatetusta myöten on ennalta määrätty.

Rune Factory sovittelee pelistä toiseen hiukan erilaisia taustoja päähenkilön kumisaappaisiin, mutta pelaamisessa se ei näy. Toki oikeassa elämässä maatalouskriisistä selvittäisiin helposti, jos bataatit voisi taikoa peltoon, mutta pelimaailmassa hokkuspokkustelu ei ole yhtään sen kätevämpää. Ei ole väliä, sanotaanko päähenkilöä maajussiksi vai velhoksi, jos täydellisiä versoja pukkaa yhtä nappia painamalla. Tämä on etenkin kehu sarjan vanhempia pelien näppäryyttä kohtaan, mutta samaan aikaan "uusi" vihannestaikurointi ei tunnu mitenkään erityisen kätevältä taikka maagiselta.

Tarina on hätäisesti kasaan kuokittua animefantasiaa, jossa sankari pelastaa luonnon ja vetää pahuutta turpaan kovasti ähkien. Niin ja protagonistilla on muistinmenetys, koska totta kai. Siksi ei yllätä, että ihan jo dialogimäärän perusteella kässärin pihvi näkyy laumallisena sivuhahmoja, joita paimennetaan kohti hääkelloja. Valitettavasti sellaisten pelien kuin Baldur's Gate III ja Date Everything jälkeen ystävyysmittarien paisuttelu latteuksilla jättää romanssilämmön hallan puolelle. Asiaa ei auta se, että puolisoehdokkaina on käveleviä kliseitä, kuten maailman vahvimmaksi pyrkivä miekkamies ja aurinkoisesta pirteydestään tunnettu teekuppilan omistaja. Enemmän persoonallisuutta on perunalajikkeilla.

Hääkelloja ei ole pakko kilistellä, jos haluaa välttää latteudet, eli romanssin sijaan kaikkien pelaajien seikkailua yhdistävät taistelu sekä uutuutena kylien rakentelu. "Nikkarointi" on todenmukaisempi kuvaus, koska mitään täysin omaa ei pääse tekemään. Pelaajalle esitellään neljä vuodenaikojen mukaan teemoiteltua valmista kylää, joissa on pieniä määriä joutomaata. Esimerkiksi kesäkylän kauppakorttelia ei saa purettua, mutta sen viereen kylvetään vapaasti rahakasveja tai hyötyrakennuksia (minimaalisen) tilan sallimissa rajoissa.

Kyse on sen verran rajoittuneista plänteistä, ettei niillä ole vaikutusta kylän yleisilmeeseen tai potentiaalia monimutkaisiin sisustuskokeiluihin. Pelaaja on pienellä hiekkalaatikolla leikkivän lapsen asemassa, kun koko muun pihan ilmeestä päättävät helikopterivanhempina hääräävät pelintekijät. Rakentelun jälkeen pelaaja saa leikkiä mikromanageria käskyttämällä satunnaisgeneroituja tekoälyjä töihin, mikä laadun puolesta kuuluisi valmiin pelin sijaan lietekaivoon. Homma vastaa kiinnostavuudeltaan jätelajittelua, jossa iloiset kyläläiset laitetaan myyntihommiin, vahvat metsureiksi, viherpeukalot viljelyyn ja niin edelleen.

Tuoton perimmäinen tarkoitus on varustaa sankari seikkailuun kylien ulkopuolella. Monsterien kansoittamilta niityiltä kerätään matskuja tuottavampiin rakennuksiin, joiden avulla hankitaan parempia varusteita isompia monstereita vastaan, ja pyörä pyörii pyörimistään. Tarpeeksi vahvana niitetään bossi tai pari, kunnes juoni nytkähtää ruohon kasvuun verrattavalla nopeudella eteenpäin. Ikuinen materialismikierre toimii, joskaan siinä ei ole mitään erityistä tai muista fantasiapeleistä poikkeavaa. Guardians of Azuma on peli, jolla saa helposti tapettua aikaa aamusta iltaan, kun jahtaa alati parempia askartelutarvikkeita. Päivän lopussa voi sanoa, että aika kului leppoisasti, mutta ei siitä jää jaettavaksi mitään mainitsemisen arvoista.

Peli on jopa niin leppoisa, ettei edes taisteluissa vaadita keskittymistä. Pakollista mätkittävää on kyllästymiseen asti, mutta jännitystä ei pelin mittavasta materiaalilistasta löydy. Kunhan rämpyttää pelin ainoaa lyöntinappia sekä harvakseltaan sipaisee magiamäjäytyskomentoa, muuta strategiaa ei tarvita. Vaikka pelasin korkeimmalla vaikeustasolla, jopa 20 tasoa sankaria vahvemmat demonit lakosivat hipaisusta lannoitteeksi. Pelin matikassa on jotain pahasti pielessä. Ehkäpä pelintekijät ajattelivat, että tarpeeksi haastetta tuo ihmisen suurin vihollinen: aika. Kello tikittää koko ajan, kunnes puolen yön jälkeen terveysmittari alkaa lakastua omia aikojaan.

Ajastettu kuolema toki toisi peliin jotain haasteen kaltaista, jos pelaajan tulisi miettiä kotimatkaa suhteessa aikatauluun, mutta toteutus on järjetön. Nimittäin sankarin suurin supervoima on teleportata mistä tahansa suoraan kotisängyn eteen ilman minkäänlaisia kustannuksia. Aamulla sitten teleporttaus takaisin monsterilandian lähimmälle pysäkille niin seikkailu jatkuu välittömästi. Nyt muista peleistä tuttu uhkaava kello on vain turha rasite, joka pitää säännöllisesti huomioida kahdella klikkauksella karttanäkymässä. Kalenteria taas tarvitaan vain sivuhahmojen synttärijuhliin, sillä vuodenaikakylät pysyvät ikuisesti omissa aikakuplissaan. Päivien kuluminen roikkuu mukana pelisarjan vanhana jäänteenä, vaikka sen merkitys meni mössöksi uudistuskeskeisten jauhinkivien välissä.

Guardians of Azuma ei ole huonoin peli, jota olen pelannut lähiaikoina, mutta se on kenties yhdentekevin. Etuliitteeksi kynnetty Rune Factory johtaa harhaan, koska myyntituote muistuttaa enemmän geneeristä animefantasiaa. Toivottavasti tämä ei ole koko sarjan uusi suunta, vaan persoonaa syövät uudistukset kasketaan tuhkaksi seuraavaan jatko-osaan mennessä.