Towa and the Guardians of the Sacred Tree

Brownies inc. -firman kehittämä ja Namcon julkaisema Towa and the Guardians of the Sacred Tree vie pelaajan mystiseen maailmaan, jossa tarkoituksena on määrittää Shinju-kylän kohtalo papitar Towan johdolla. Melko perinteistä juonikuviota värittävät useiden hahmojen omat keskinäiset suhteet sekä pieni aikamatkustelu-twisti. Kauniit grafiikat, tunnelmallinen ääniraita ja paikallinen moninpeli lupaavat ensinäkemältä paljon, mutta itse peli kompastelee kuitenkin muutamiin sudenkuoppiin.

Peli on tyyliltään toimintaroolipeli rogueliten kaavalla. Eli peliä yritetään läpäistä uudestaan ja uudestaan ja aina yritysten välissä palataan tukikohtana toimivaan Shinjun kylään, jossa pelaaja voi seikkailuiltaan kerätyillä resursseilla kehitellä hahmoja ja aseita uutta yritystä varten. Alussa käydään läpi pohjustusta juonelle sekä lyhyt harjoitteluosio, jonka jälkeen varsinainen pelaaminen voi alkaa. Ennen jokaista tehtävää pelaaja saa valita kaksi sankaria, joista toinen kantaa pyhää miekkaa ja toinen vähintään yhtä pyhää sauvaa. Toisin sanoen toinen hahmo hoitaa taistelupuolen ja pääosan vihollisten hutkimisesta samalla, kun toinen hahmo loitsuaa duoa tukevia ja vihollisia heikentäviä taikoja tantereelle.

Taistelijahahmolla on käytössään kaksi asetta, joita vaihdetaan lennosta. Miekat kuluttavat kestävyyttään nopeasti ja tarkoituksena on vaihdella aseita nopeaan tahtiin, sillä aina toiseen aseeseen vaihdettaessa toisen kestävyys palautuu. Molemmilla aseilla on yksi hyökkäys sekä aseesta riippumaton lopetushyökkäys. Lähitaistelu onkin varsin yksinkertaista yhden lyönnin ja väistön sekä ajoittaisen lopetushyökkäyksen rämpyttelyä. Jokaisella hahmolla on kuitenkin erilaiset hyökkäykset molemmille miekoille. Tämä pelastaa kohtalaisen tylsän lähitaistelun antamalla siihen hieman vaihtelua ja syvyyttä. Yksinpelissä pelaaja ohjaa molempia hahmoja ja sauvaa kantavan hahmon tehtäväksi jää käyttää kahta loitsua, jotka voi valita laajasta edetessä avautuvasta loitsurepertuaarista. Loitsuissa on kuitenkin melko pitkät latautumisajat, joten kovin monimutkaiseksi taistelu ei käy kahden hahmon samanaikaisesta hallinnasta huolimatta. Oletusarvoisesti loitsuava hahmo kulkee automaattisesti lähitaistelijan perässä, mutta pelaaja voi myös päättää ohjata molempia hahmoja manuaalisesti, jolloin oikealla tatilla ohjaillaan sauvankantajaa ja vasemmalla miekanheiluttajaa.

Taistelut tapahtuvat "huone" kerrallaan, jossa demoniaalto tulee päihittää. Sen jälkeen saadaan palkinto ja jatketaan seuraavaan tilaan, jossa vastassa on jälleen uusi vihollisaalto. Ajoittain törmätään pomovastuksiin, jotka tarjoavat vaihtelua pienempien vihujen hutkimiseen. Pomovastuksilla on kaikilla omat hyökkäysmekaniikkansa ja -kuvionsa ja ne tarjoavatkin sopivasti haastetta muuten yksitoikkoiseen taisteluun.

Taisteluiden lisäksi isossa osassa on Shinju-kylässä pyöriminen, asukkaisiin tutustuminen ja kylän kehittäminen. Kylässä pelaaja voi muun muassa kehittää hahmoja, käydä ravintolassa napostelemassa seuraavaan koitokseen vahvistavia aterioita sekä luoda uusia aseita, jotka toimittavat sitten näiden pyhien pirunpyyhkimien virkaa. Aseiden luonti on yksi isoimmista kompastuskivistä pelin jouhevuudelle. Jokainen aseen luomisen vaihe tehdään erikseen aina takomisesta teroitukseen ja koristeluun minipelien välityksellä. Jokainen luomisprosessi edellyttääkin siis käsittämättömän 10-osaisen minipelihelvetin läpikäyntiä. Tässä uuvuttavassa koitoksessa kaikki vaiheet toistavat aina samaa kaavaa sepän hokiessa uudestaan ja uudestaan samoja kommentteja pelaajalle prosessin kuluessa. Ideana kenties ihan kiva, mutta toteutus on valitettavasti mennyt täysin mönkään. Minipelit ovat tylsiä ja vievät tuhottomasti aikaa, eikä sepän jatkuva jankuttaminen ja ähiseminen voi olla ärsyttämättä. Ensimmäisen kerran jälkeen pelaaja voi delegoida aseen luomisen sepän harteille, mutta lopputuloksena on aina paljon huonompi miekka kuin minipelimaratonin läpikäymällä tehty.

Hahmojen kehittely dojossa on miellyttävää puuhaa, vaikka siinä onkin kyse vain erittäin perinteisestä hahmojen ominaisuuksien parantelusta pisteitä asettamalla. Kylässä pääsee myös kalastamaan, joka on käytännössä yhden napin minipeli, jolla voi keräillä lisää samoja resursseja, joita itse pääpuuhallakin saadaan. Melkoisen turha lisä, mutta onpa lisä kuitenkin. Lisäksi kylään ilmaantuu aina vierailukertojen välissä uusia dialogeja eri hahmojen kanssa, joita läpikäymällä saadaan niinikään parannuksiin käytettäviä erilaisia kristalleja. Pelien kaamein osuus ei olekaan hermoja raastavat turhat minipelit, vaan käsittämätön määrä valtaosin turhaa dialogia. Ääninäyttely on paikoin todella huonoa ja sivuhahmoilla on hyvin vähän minkäänlaista persoonallisuutta. Jokaisen NPC:n kanssa käydään lähes ikuisuuden mittainen aika jonninjoutavia keskusteluja, jotka eivät lopulta tuo sen kummemmin sisältöä tarinaan kuin hahmoihinkaan. Jo pelkästään ensimmäisen puolen tunnin aikana läpi kärsityt dialogit nostavat verenpainetta ja imevät peli-intoa kellupumpun voimalla. Jumalille kiitos, että kyseiset dialogit pystyy hyppäämään yli ilman, että palkintoresurssit jäisivät saamatta. Päähahmojen ääninäyttely on onneksi hieman parempaa ja heidän väliset keskustelut sisällöltään rikkaampia, vaikka ei niistäkään juuri kehuja voi jaella. Jokaisella pelattavalla hahmolla on myös keskinäiset suhteensa ja dynamiikkansa, jotka selviävät vain parittamalla kyseiset hahmot samanaikaisesti miekan- ja sauvankantajiksi. Näillä nuotiotuokioilla he saavat hieman syvyyttä ja siten pelastetaan jonkin verran vuoropuheluiden kokonaistilannetta.

Pelin paikallinen moninpeli herättää alkuun innostusta tällä aikakaudella, jossa pelaamisen ultimaattinen huipentuma, eli saman sohvan co-op, on jo lähes unholaan vaipunut hehku menneistä loistoista. Valitettavasti kaverin kanssa koheltaminen ei kuitenkaan tuo pelille lisäarvoa, sillä moninpeli on toteutettu todella huonosti. Pelaajat ovat täysin eriarvoisissa asemissa, eikä kakkospelaajalle jää sauvankantajan ohjaamisen lisäksi mitään tekemistä tai autonomiaa. Kakkospelaajan rooliksi jää siis kahden loitsun taikominen silloin tällöin, kun loitsujen latausajat täyttyvät. Kaksin pelatessa jo valmiiksi melko yksinkertainen ja paikoin tylsä taisteleminen muuttuu siis täysin unettavaksi puuhaksi vähäisen vastuun puolittuessa. Toisena pelaajana toimiva ei saa avattua edes Xboxin saavutuksia muistoksi pelailuistaan.

Pelin ulkoasu on kaunis ja musiikeista vastaa muun muassa Final Fantasyihin ja Breath of Fire -sarjaan tuotantoa säveltänyt musaguru Hitoshi Sakimoto. Musiikit ja ulkoasu ovatkin kirkkaasti pelin onnistuneimmat osat. Valitettavasti loistavat musiikit ja grafiikat kannattelevat muuten lopulta keskinkertaista peliä. Vaikka taistelu on hetken viihdyttävää ja erilaisten kristallien keräily kehitysmielessä hivelee aivojen palkintojärjestelmää, käy peli nopeasti tylsäksi. Tylsistymistä kiihdyttävät puuduttavat minipelisekoilut ja vielä puuduttavampi kyläläisten kanssa löpiseminen. Pelin hintalappu on kuitenkin maltillinen 30 euroa, joten koville roguelite- ja toiminta-RPG-diggareille, joita laiha lompakko ei vaivaa, saattaa Towa and the Guardians of the Sacred Tree olla kelvollinen ostos. Pelistä on saatavilla myös deluxe-versio, jossa mukana saa digitaalisen kirjan pelin taiteesta sekä soundtrackin ja jokusen kosmeettisen tavaran. Tällöin hinta pompsahtaa kuitenkin sisältöön nähden pöyristyttävään 40 euroon, eikä deluxe-versiota voi kuvitella suosittelevansa. Loppujen lopuksi vastaavia paremmin toteutettuja pelejä on kauppapaikka väärällään, joten Brownies inc. joutuu vielä harjoittelemaan ennen kuin roguelite-RPG-pelien eliittiin on asiaa.