Xenoblade Chronicles X: Definitive Edition on mieluinen menolippu Mira-planeetalle

Nintendo on niitä pelifirmoja, joilla ei ole polttavinta tarvetta muistuttaa pelaajia olemassaolostaan uusilla pelisarjoilla. Kasarilla alkaneet peliperheet Super Mario ja The Legend of Zelda ovat lukuisine sivuosineen ja spin off -sarjoineen pitäneet tuulen Nintendon purjeissa halki vuosikymmenten, mutta toimivia sivutuulahduksia on riittänyt kokonaan uusien sarjojen muodossa ilahduttavan säännöllisesti. Olisi vaikeaa kuvitella moderneja Nintendon pelikonsoleita vailla Super Smash Bros. -tappelupelien (1999-), Animal Crossing -leppoistusseikkailujen (2001-) ja Splatoon-maaliroiskintaräiskintöjen (2015-) kaltaisten omaleimaisten tuttavuuksien mukanaoloa.

Edellisen vuosikymmenen aikana debyyttinsä tehnyt Xenoblade Chronicles -roolipelisarja on ollut eeppisine tarinoineen ja upeine maailmoineen todellista mannaa roolipelinsä Nintendon laitteilla nauttiville. Monolith Softwaren Xeno-roolipelisarjan (1998-) oksilta omaksi julkaisusarjakseen versoneen Xenoblade Chroniclesin tarina alkoi vuonna 2010 Wii-konsolille julkaistulla ykkösosalla, ja viimeisin suurscifiseikkailu Xenoblade Chronicles 3 ilmestyi Switchille loppukesästä 2022.

Vuosien aikana Nintendo on ihailtavasti ladannut paukkuja Xenoblade Chroniclesiin, sillä suoraan Switchille ilmestyneiden kakkos- ja kolmososien ohella Iso N on pitänyt arkistojen ovea auki hövelisti. Ensimmäinen Xenoblade Chronicles ilmestyi epilogimaisella ekstraseikkailulla varustettuna Definitive Edition -pakettina Switchille keväällä 2020, ja nyt vielä toinenkin vanhempi Xenoblade Chronicles -nimike pääsee nauttimaan vastaavasta remasterointikäsittelystä.

Vuonna 2015 Wii U -konsolille julkaistu Xenoblade Chronicles X on jäänyt roolipelikonkarien muistoihin kaupallisesti vähemmän onnistuneen konsolin helmenä, jota on vaadittu Switchille saapuvaksi käsi ojossa vuosikausien ajan. Maaliskuussa 2025 fanien toiveet ovat vihdoin täyttymässä, kun Wii U:lle jumittamaan jäänyt roolipelihelmi rysähtää Switchille. Samalla kaikki Xenoblade Chronicles -eepokset ovat vallanneet ansaitusti paikkansa Switchin pelivalikoimista.

Kymmenvuotiaan roolipeliklassikon nimen perässä oleva kirjain vihjaa pelin lähtevän eri raiteille numeroituihin Xenoblade Chronicles -peleihin verrattuna, ja kieltämättä X tekee suunnitteluratkaisuillaan tietoisen hajuraon muihin Xenobladeihin. Peli alkaa ihmiskunnan kannalta ikävästä pattitilanteesta, kun maapallo jää kahden vihamielisen alienlaivaston tulitaistelun väliin. Savuavaa reikäjuustoa muistuttavalta Tellukselta pakeneva ihmiskunta pakkautuu valtaviin avaruuslaivoihin aikomuksenaan ottaa ritolat, mutta pakoon pääsevän The White Whale -aluksen hyvä onni tekee alun jälkeen tiukan u-käännöksen ojasta avaruusallikkoon.

Takaa-ajoon lähteneet antagonistialienit onnistuvat jäljittämään The White Whalen, ja nipin napin selviytyvä avaruusalus joutuu tekemään pakkolaskun Mira-nimiselle planeetalle. Törmäyksessä syvään uneen vaivutetut ihmiskunnan jäsenet ropisevat säilytyskapseleissaan Miran pinnalle, ja peli alkaa, kun pelaajan itsensä luoma sankarihahmo ravistellaan ruususen unesta keskelle hankalaa tilannetta.

Ihmiskunta on alkanut rakentaa The White Whalen raunioihin New Los Angeles -kaupunkia, jonka puolustaminen ja kehittäminen alkaa olla varsin akuutti huolenaihe Miran hirviöitä vastaan. Kaupunkisuunnittelun ohella syvässä unessa olevien selviytyjien pelastaminen pitää huolta siitä, ettei tällä reissulla katsella pelkästään maisemia. Planeetalla päivystävät potentiaaliset viholliset ja liittolaiset pitävät ihmiskunnan rippeet sankarin ja tämän taistelutovereista koostuvan iskujoukon kiireisenä.

Xenoblade Chronicles X osoittaa omaleimaisuutensa muihin sarjan peleihin nähden jo heti alkumetreillä, kun pelaaja pääsee luomaan oman sankarinsa. Shulkin tai Rexin kaltaisia käsikirjoitettuja päähenkilöitä ei ole tarjolla tällä kertaa. Varsinkin Xenoblade Chronicles 2:n (2017) tarinan sävyihin verrattuna huomattavasti synkemmässä X:n scifisadussa pelaajan luoma hahmo asettuu osaksi suurempaa sotilasjoukkoa.

Pelaajan itsensä luoma sankari onkin eräänlainen kuori, jonka suojissa pelaaja voi uppoutua tekemistä ja seikkailemista pursuavaan pelimaailmaan. Joukkoa johtava valkotukkainen Elma (Hoko Kuwashima) on sankaria enemmän äänessä ja hoitaa vuorovaikuttamisen muiden hahmojen kanssa. Itse olisin muutaman vähemmän onnistuneen suunnitteluratkaisun takia jopa nähnyt varteenotettavana vaihtoehtona sen, että Elmasta olisi tehty Xenoblade Chronicles X:n varsinainen sankaritar ja keskushenkilö.

Pelaajan luoma hahmo pääsee vuoropuhelutilanteissa kommentoimaan käsillä olevaa tilannetta tai tekemään pisteliäitä huomioita juuri tapahtuneesta, mutta pelaajan hahmolle ei ole kirjoitettu edes repliikkejä, vaan vaihtoehto kommentointiin valitaan tylsästi laatikosta. Vuoropuheluvalinnoilla ei muutenkaan tunnu olevan merkitystä. Muut hahmot kokevat nasevista tai näiden mielenkiinnon kohteita huomioivista dialogivalinnoista lisäkiintymystä sankariin, mutta kohtauksen käsikirjoitus kulkee tiettyyn lopputulemaan pelaajan valinnoista huolimatta.

Nuo kiusalliset valikkosulkeiset valintalaatikoineen rikkovat hieman tökerösti tunnelman ja immersion, joka jännittävissä tilanteissa parhaimmillaan ehtii syntyä. Tehtävä kerrallaan aukeava pääjuoni on pilkottu varsin lyhyisiin kerta-annoksiin, mutta välianimaatioiden vauhdikkaat kamera-ajot pitävät huolen, että tunnelma ehtii kivuta äkkiäkin kattoon.

Välianimaatiot yhdistettynä Xenoblade Chronicles X:n edelleen vaikuttavaan mittaluokkaan ovat leukoja loksauttava yhdistelmä. Xenoblade Chronicles X heruttelee näyttävän pelimaailman koolla jo heti seikkailun alkumetreillä, jossa Elma ja sankari äimistelevät Primordia-alueen kallioilla eteen levittäytyvää maisemaa hurjan kamera-ajon saattelemana. Miran erilaiset ja valtavat alueet ovat edelleen kauniita ja näyttäviä ilmestyksiä ottaen huomioon, että kyseessä on vuosikymmenen ikäinen peli.

Vaikuttava piirtoetäisyys pitää huolta, että Miran kamaralla laiduntavia hirviöitä riittää yllättävän mittavan matkan päähän, ja horisontissa häämöttävät maisemat herättävät sopivasti mielenkiintoa ja kunnioitusta pelimaailmaa kohtaan. Toisaalta maisemien tarkempi vilkuilu syö sikäli illuusiota elävästä pelimaailmasta, että hirviöt eivät juuri vuorovaikuta toistensa kanssa kentällä hengaillessaan, mutta toisaalta ymmärrän, että Switchin tehot on selvästi valjastettu Miran saumattomaan pyörimiseen. Lähes olemattomat latausajat ovat nekin mukava yllätys yhdistettynä vapaaseen tallennukseen.

Pelaaja tuntee olonsa seikkailun alussa todella pieneksi sittiäiseksi tuntemattoman äärellä, ja vaikka pelin aloitusalueet Primordia ja vehmaan viidakkomainen Noctilum tulevatkin suhteellisen kattavasti kolutuiksi parinkymmenen ensimmäisen pelitunnin aikana, pysähdyin sankareineni nauttimaan maisemista varsinkin Primordian kallioilla. Myöhemmin pelissä avattavat Skell-taistelurobotit lentokykyineen lisäävät pelimaailman tutkimiseen lisää nähtävää ja ihmeteltävää, kun pelaaja voi pyrähtää hetkessä aiemmin saavuttamattomiin korkeuksiin.

Sieltä täältä löytämistään odottavat luonnon ihmeet, White Whale -aluksesta tipahdelleet rojut ja muut varusteet tuovat sankarijoukolle palkintoja. Pelimaailman karttakin tekee parhaansa auttaakseen pelaajaa hahmottamaan Miran maisemia - pelaajan maastoon asentamat luotaimet avaavat karttaa kuusiokulmioista koostuva aluerypäs kerrallaan, ja kyseinen kuusiokulmiokartta paljastaa avokätisesti, mitä kullakin heksagon-hehtaarilla on tutkittavana. Kohteen äkkääminen ja talteen noukkiminen ovat varsinkin voimakkaampia vihollisia vilisevillä alueilla helpommin sanottuja kuin tehtyjä manööverejä.

Niin ikään vaikuttavan kokoinen NLA-kaupunkikeskittymä on kuitenkin astetta ristiriitaisempi kokonaisuus teknisen suoriutumisensa kannalta. Tuntuu vähän siltä, että tekijät ovat innoissaan hioneet ja viilanneet Miran maastoa tälle vuosikymmenelle kelpaavaksi, mutta unohtaneet ihmiskunnan uuden alkukodin remaster-remontoinnin kokonaan. Kauppakatu, rakennustyömaat, hangaarit ja irvokkaan idyllinen omakotitaloaluekin kärsivät siitä, että siellä täällä norkoilevat ihmishahmot latautuvat ainoastaan näkyviin, jos pelaajan ohjaama hahmo lopettaa juoksentelun ja pysähtyy kyllin lähelle tietyssä paikassa norkoilevia NPC-hahmoja.

Pelin tarinan vinkkelistä aluksi ihmisistä tyhjään kaupunkiin ei olisi tullut edes kiinnittäneeksi niinkään huomiota, jos hahmojen pompsahtelu tyhjästä ei olisi niin selkeää. Myös silmäpako, jonka myötä kaduilla suhisevat sähköautot suhahtavat pelaajan sankarijoukon hahmojen lävitse, paikataan toivottavasti mahdollisimman pian pelin julkaisun kynnyksellä, sillä aaveautoilla on vaarallinen potentiaali jäädä elämään gif-animaatioina tai meemeinä. On yhtäältä tarinan asetelma huomioiden ymmärrettävää, että NLA on pelin ainoa suurempi kaupunkikeskittymä, mutta toisaalta on sääli, että persoonallisuutta ja kiinnostavaa sisältöä ei ole riittänyt siihen, että pelaaja jaksaisi palloilla NLA:n kaduilla tehtävänantojen hakemista ja varustekaupoilla käymistä pidempään.

Xenoblade Chronicles X on myös äänimaailmaltaan tai oikeastaan sen hyödyntämisen osalta vähän epätasainen kokonaisuus. Hiroyuki Sawanon säveltämässä soundtrackissa ei ole varsinaisesti heikkoja raitoja mukana, vaan ongelmana on, että peli heittelee biisejä soimaan lievästi sanottuna äkkiväärissä kohdissa. Eeppinen ooppera-aaria tukikohdan syövereissä tapahtuvan pikaisen tehtävänannon taustalla alkaa äkkiä huvittaa täysin vääristä syistä, ja NLA:n kaduilla kuljeskelun taustalla vonkuva, tasan yksi räppiräpellys tulee äkkiä korvista ulos. Miran maastossa seikkaillessa kuultavat orkesterituuttaukset taas nostavat erinomaisesti tunnelmaa, ja Tyrant-erikoispomoja vastaan taistellessa kuultava rokahtava ralli toimii, vaikka sen sanoitukset meinaavat hukkua omia kommenttejaan toistelevien taistelutovereiden huutojen sekaan.

Taistelut ovat Xenoblade Chronicles -sotureille tuttua kauraa, vaikka toisaalta arvostin muutamia kaavaan tehtyjä parannuksia ykkösosan mittelöihin nähden. Hahmot iskevät tosiaikaisissa taistoissa samaa perushyökkäystä, ja pelaajan tehtäväksi jää valita koko ruudun levyisestä valintanauhasta Arts-erikoishyökkäys. Tietyt liikkeet tekevät tuhoa esimerkiksi vihollisen sivulta sivallettuina, ja tällä kertaa valintanauhan päällä oleva kuvake näyttää, onko pelaaja kohteenaan olevan vihulaisen selustassa vai suoraan tämän edessä - näyttävien mittelöiden keskellä hahmon sijainnin noteeraaminen ei ole Xenobladen hengessä aina järin helppoa. Pelaajan kaverit reagoivat taistelujen tapahtumiin ehdottelemalla puhekuplissa seuraavaa liikettä. Onneksi ehdotettu erikoisliike välähtää värikkäänä valintanauhassakin, sillä dialogin lukeminen ei aina onnistu taistojen tuoksinassa.

X-painiketta näpäyttämällä hahmo vaihtaa kahden pääaseensa välillä - pelaajan omalle hahmolle voi valita useasta eri hahmoluokasta sopivan roolin erikoiskykyineen. Hahmo osaa vaihtaa valitun Arts-hyökkäyksen mukaan asetta sen mukaan, tarvitaanko liikkeeseen miekkaa vai tuliluikkua. Muokattavaa ja valinnanvaraa on runsaasti, kuten roolipeliltä voisi olettaakin. Tein omasta sankaristani rynnäkkökiväärillä tuhoisia Arts-elementtihyökkäyksiä tulittavan hahmon, jonka perustason säilänheilutusta vahvistin näillä kykyvalinnoilla niin, ettei hahmoni jää heittopussiksi vihollisen uidessa liiveihin.

Xenoblade Chronicles X ei keksi taistelukaavaa uudelleen, mutta ensimmäisen Xenobladen kieltämättä toimivaan mutta simppeliin tappeluun nähden edellä luetellut uudistukset tuntuvat hyvinkin toivotuilta. Definitive Edition on myös vaihtanut alkuperäisen pelin kirjasintyypin ainakin omiin silmiini selkeämpään fonttiin, joka on linjassa ensimmäisestä Xenoblade Chroniclesista tehdyn Definitive Editionin ulkoasun kanssa.

Pelisarjan ystävät ja fanit varmasti taittavat Definitive Editionin ilmestyttyä pelipeistä siitä, mille paikalle X sopii Xenoblade Chronicles -osien keskinäisessä nokkimisjärjestyksessä. Omaan makuuni X kanavoi sarjan peleille ominaisen suuren mittakaavan scifiseikkailun kiinnostavasti puolisotilaallisen löytöretkeilyn viittaan. Suuren seikkailun fiilis on mukana heti pelin alkumetreiltä, ja Switch-version kannettavuuden ja ripeiden latausaikojen myötä Miran ihmeitä kelpaa koluta ja tutkia sivutehtävä kerrallaan. X tuntuu olevan veistetty varsinkin taisteluiden osalta ykkösosan kanssa samasta puusta, ja mikäli ensimmäinen Xenoblade Chronicles on herättänyt innostuksen sarjaan, on X erinomainen vaihtoehto lisäperehtymiseen.

Toisaalta X:n hahmojen osalta seikkailu jää pelaajan luoman hahmon vaihtelevan hyödyntämisen takia hieman vaisuksi, ja Elmaa lukuun ottamatta lopulta kovinkaan muistettavia persoonallisuuksia ei ole luvassa. Sankarijoukon jäsenten välejä kehittävät ja syventävät Affinity-erikoistehtävät onneksi avaavat pelimaailmaa ja ihmiskunnan epäonnisen pakomatkan vaiheita, kun taas pääjuoni posottaa eteenpäin kohti ajoittain ennalta-arvattavia juonenkäänteitä. Monipuoliseen ja tekemistä pursuavaan kokonaisuuteen kelpaa kieltämättä uppoutua, mutta pelkästään pääjuonen parissa viihtyvä pelaaja kyllä törmää tarinalliseen ohuuteen.

Onneksi uusia sivutehtäviä aukeaa kiihtyvällä tahdilla pelihahmojen keskinäisen kiintymyksen syvetessä ja päätarinan edetessä. Pää- ja sivutehtävien toisiinsa kietoutuminen tuo rakenteeltaan mieleen X:n ikätoveri Witcher III: The Wild Huntin (2015), joka niin ikään syvensi ja solmi yhteen päätarinassa esiteltyjä ja avoimiksi jääneitä juonipolkuja.

X:n trailereissa nähtyyn tarinasisältöön pääseminen taas edellyttää pelin pelaamista pitkälle loppupuolelle saakka. Pelaaja ei siis voi hypätä uusiin kujeisiin päävalikon kautta, kuten ensimmäisen Xenoblade Chroniclesin uudelleenjulkaisussa oli mahdollista tehdä.

Xenoblade Chronicles X on toimiva, persoonallinen, laaja, näyttävä ja ajoittain vähän notkahteleva sivupolku pelisarjassaan, jonka kaikki osat ovat nyt kätevästi kokeiltavissa Switchillä. Switch 2 -nimellä kulkevaa uutuuskonsolia odotellessa ajatukset askartelevat näin X:n kokemisen jälkeen siinä, missä muodossa Xenoblade Chronicles tulee olemaan mukana seuraavan Nintendo-sukupolven pelitarjonnassa. Lyhyehkön pelihistoriansa aikana Xenoblade Chronicles on osoittanut varsinkin X:n myötä taipuvansa monenlaisiksi roolipelielämyksiksi. En panisi pahakseni, jos sitten aikanaan kakkos-Switchillä päästäisiin tutkimaan X:n hengessä vaaroja kuhisevaa mutta kuvasuunnittelultaan kaunista uutta alienplaneettaa.