Niin paljon kuin rakastankin erikoisoperaatiosarjoja, -elokuvia, -kirjoja ja -dokumentteja, ja niin paljon kuin rakastankin nähdä Chris Prattin taistelukuntoisen Navy Sealin roolissa, Amazon Primen hitti The Terminal List ei koskaan ollut minua varten. Se tuntui alusta alkaen tunkkaiselta tavalla, jota en vain voinut ostaa. Valitettavan usein se muistutti minua mielettömän huonosta Lone Survivor -elokuvasta, joka kertoo erikoisjoukkojen ikävyydestä Marcus Luttrellista (Marky-Mark), joka putoaa kahdeksan tuhannen metrin jyrkänteiltä ja huutaa "Hyvä on!" joka kerta, kun hänen luurankonsa uusi osa murtuu. The Terminal List ei ollut kovin hyvä.
Tästä huolimatta olen odottanut innolla Dark Wolfia, Amazonin runsasta prologia, joka sijoittuu seitsemän vuotta ennen The Terminal Listin tapahtumia ja perustuu Jack Carrin kirjaan True Believer. Showrunner David DiGilio ja vastaava tuottaja Chris Pratt ovat toki ottaneet jonkin verran vapauksia kirjan materiaalin suhteen, mutta eivät ilman, että Carr itse olisi tarkistanut kokonaistarinaan tehdyt muutokset ja lisäykset. Tässä seurataan piinattua Navy Sealin jäsentä Ben Edwardsia, joka kauden aikana muuttuu tyytymättömästä sotilaasta Irakin hyökkäyksen aikana Mosulissa (jossa heidän ISF-lähteensä auttavat heitä paikallistamaan ISIS-johtajan) yhdeksi CIA:n haamujoukoista, jonka tehtävä vie hänet ja hänen apurinsa Raife Hastingsin toimeksiantoihin ympäri maailmaa.
Ensimmäinen asia, joka pisti silmään Dark Wolfissa eilisen ja tämänpäiväisen katselun aikana (ensimmäisellä kaudella on seitsemän jaksoa, jotka kaikki ovat eilisestä lähtien olleet saatavilla Amazon Prime -palvelussa), on se, miten jännittynyt ja synkkä se on olematta kuitenkaan yhtä surkea kuin Taylor Kitschin viimeisin tv-esiintyminen (amerikkalainen Primeval). Maailma, jossa Ben elää, on täynnä salaista materiaalia, petosta, vilppiä, kuolemaa ja lisää kuolemaa, ja tässä David DiGilio ja Jack Carr ovat valinneet synkemmän sävyn kuin Chris Prattin kaudella, joka kertoi petetystä (ja kostonhimoisesta) James Reecestä.
Asiat muuttuvat synkiksi ja väkivaltaisiksi, kun farkkuasuinen musta susi esittää Jason Bournea.
On varmasti jotain hyvin geneeristä siinä, miten Ben Edwards siirtyy hahmosta, joka ensimmäisessä jaksossa puhuu kunnian ja vapauden puolesta taistelemisesta, suhteellisen nopeasti vaihtamaan suuntaa, kun "kunnia" ei ole enää kullan arvoinen, mutta toisaalta se toimii, vaikka kansien terävällä typografialla on tuntuva lentokoneromaanin tuntu. Pidän Kitschin tulkinnasta tässä, aivan kuten pidin hänestä Terminal Listissä. Hänellä on kyky näytellä piinattua kovanaamaa tavalla, joka tuntuu uskottavalta tietyn haavoittuvuuden ansiosta. Hänestä ei koskaan tule yksipuolista tai yksiulotteista kuten monista muista taistelulentäjiä esittävistä näyttelijöistä, mutta hänellä ei myöskään ole samaa karismaa kuin Prattilla, mikä on selvästi havaittavissa toisessa jaksossa.
Dark Wolf on testosteronia tiivistettynä. Ben ja Raife lyövät, potkivat, ampuvat ja räjäyttelevät tiensä läpi seitsemän räjähtävän jakson, ja tässä on suhteellisen vähän hienovaraisuutta, enemmän hauiksia kuin aivosoluja. Jos et halua nähdä kahden puoliksi likaisen sotilaan huutavan "Let's fucking go" ennen kuin katsovat AR15-kiväärinsä tähtäimiä seitsemässä jaksossa, tämä ei todellakaan ole sinua varten, mutta jos minun laillani toivoit, että edellinen kausi olisi todella hyvä, uskon, että löydät tästä paljon nautintoa.