Puhe siitä, mitä haittoja pelaamisesta voi koitua ja millaisia ongelmia videopelit voivat aiheuttaa, jättävät nykyään usein alleen puheenvuorot pelien hyvistä asioista ja siitä, miten merkityksellisiä ne voivat pelaajilleen olla. Alexandr Manzos pureutuu viidennessä kirjassaan pelaamisen hyviin puoliin tutkailemalla itseään ja elämäänsä pelien ja pelaamisen kautta.
Kirjan rakenne on hyvin esseemäinen. Teos käy osioidensa läpi Manzoksen itsensä elämää ja tämän pelaamia pelejä. Niinpä nämä kaksi osa-aluetta käyvät omanlaistaan vuoropuhelua kirjoittajan reflektoidessa itseään, omaa identiteettiään ja elämänsä kaarta pelaamiensa pelien kautta. Tyylivalinta on mielenkiintoinen, mutta lievän alkuhämmennyksen jälkeen ehdottomasti toimiva.
Samalla kirjassa käydään tietenkin läpi myös pelien historiaa. Sen lisäksi, että mukana on mainintoja ja kuvauksia erilaisista peleistä noin 1980-luvun lopusta nykypäivään, teos kuvaa myös muuttuvaa yhteiskuntaa ja ihmistä niiden ympärillä. Pelien taustoitus on kiitettävällä tasolla ja avaavat hyvin kirjoittajan omaa pelimakua ja sen syntymistä.
Äkkiseltään voisi siis vaikuttaa, että kirja kertoo vain kirjoittajastaan, sekä tämän pelaamista peleistä. Pintapuolisesti näin tosiaan onkin. Teoksen hienoin yksityiskohta on kuitenkin sen aikaansaama houkutus peilata myös omaa pelihistoriaansa ja elämänsä vaiheita. Miksi valitsen roolipeleissä aina tietynlaisen hahmon? Miksi esimerkiksi itse suosin värikästä ja humoristista toimintaa tummempien sävyjen sijasta? Niinpä samalla, kun kirja kertoo kirjoittajastaan, sen tarkoitus on itse asiassa kertoa myös lukijastaan jotain.
Erityisesti alkupuolellaan teos toimii tällä tasolla hienosti ja onnistuu alleviivaamaan sitä, miten elämän varrella pelatut pelit kertovat pelaajastaan yllättäviäkin asioita. Samalla tavalla kuin lukemamme kirjat, katsomamme elokuvat ja kuuntelemamme musiikki myös pelit sisältävät paljon sellaista, jonka kiinnitämme persoonaamme ja joka kulkee mukanamme elämän halki. Pelkästään tämän oivalluksen ja sen onnistuneen ääneen lausumisen vuoksi kirja on suositeltavaa luettavaa. Myös pelaajayhteisöiden ja pelimodifikaatioiden rooli tuodaan kirjan sivuilla onnistuneesti esille.
Valitettavasti teos ei kuitenkaan kanna aivan viimeisille sivuilleen asti ja vaikka yritys puhutella lukijaa vielä viimeisilläkin sivuilla on kova, samanlaiseen lentoon kuin kirjan ensimmäisellä puoliskolla ei loppumetreillä enää päästä. Sujuvaa luettavaa silti, mutta hienon alun jälkeen loppu tuntuu vähän lässähtävän. Paikoitellen pieni tiivistys ei olisi myöskään ollut haitaksi, sillä esseemuotoisuus muuttuu siellä täällä jopa pakinatyyliseen ajatuksenvirtaan, jota olisi voinut hienovaraisesti halkoa sieltä täältä.
Kritiikistä huolimatta Pelattu elämä on suositeltava ja tärkeä teos. Liian harva teos muistuttaa nykyään siitä, että olemme sitä mitä pelaamme ja pelit muovaavat myös käsityksiä itsestämme. Mitä kenties juuri sinun pelaamasi pelit kertovat sinusta itsestäsi?