Frank Herbert julkaisi vuonna 1965 pitkään hauduttelemansa tieteisromaanin Dyyni. Teos vilisee outoja nimiä ja vieraita käsitteitä. Dyyni esittelee lukijalle kokonaisen toisen maailmankaikkeuden, ja kokonaisuudesta perille pääseminen vaatii huomattavan paljon aivotyötä. Vuonna 2000 Dyyni sovitettiin television kolmiosaiseksi minisarjaksi, ja vuonna 2003 seurasi perässä jatko-osan minisarja Children of Dune. Katsomista voi suositella sellaiselle, joka on jo valmiiksi syvällisesti perillä käsitellystä maailmasta. Minä en ole.
Children of Dunen keskiössä ovat eri sukujen ja planeettojen väliset riidat ja kulissien takaiset juonittelut. Suurin osa ajasta vietetään joko pienissä lavasteissa kummallisiin asuihin puettuna, tai vihreän seinän edessä digitaalitehosteiden ryydittämänä. Kokonaisen universumin vaikutelmaa ei vahingossakaan pääse syntymään lavasteiden ahtauden vuoksi. Asiaa eivät auta pahasti vanhentuneet digitaalitehosteet: katsoja huomaa tarkasti, mistä tehoste alkaa, ja mihin se päättyy.
Ennen kirjan lukemista tai minisarjan katsomista olisi hyvä suorittaa jonkinlainen kurssi vallitsevasta universumista, sen henkilöhahmoista ja kaikesta muusta sen sellaisesta. Voisin kuvitella sellaisia olevan olemassa aiheesta kiinnostuneille. En kuitenkaan katso vaivan arvoiseksi ryhtyä opiskelemaan otsa kurtussa minisarjan ulkopuolisia asioita voidakseni ymmärtää, mitä katsomassani minisarjassa tapahtuu. Kaikkein kivuttomin tapa päästä jyvälle homman nimestä olisi varmaan liittyä johonkin Dyyni-kirjakerhoon, jossa aiheen veteraanit keskustelisivat käsitellyistä teemoista pitäen toinen toisilleen luentoja oluttuopin ääressä. Osa minisarjan katsojista voisi kokea tällaisen omistautumisen kiinnostavaksi, mutta minä en. Edustan vahvasti näkemystä, jonka mukaan teos - tässä tapauksessa minisarja - on huono, jos se edellyttää katsojalta itsensä ulkopuolisten lähteiden ennakkotuntemusta.
Yleistä ahtauden tunnetta lukuun ottamatta Children of Dune on tehty ihan hyvin. Värimaailma on ruskeaan ja keltaiseen painottuva, ja kuten jo mainitsin, puvustus on tehty vaikuttavasti. Näyttelijöiden työskentely ei ole sitä maailman parasta tasoa, mutta ehdottomasti riittävän hyvää kuitenkin.
Minisarja Children of Dune tuntee kohderyhmänsä, ja minä en siihen kuulu.