Petterin aiempien jaksojen arviot voi lukea täältä: Episode 1, Episode 2, Episode 3 ja Episode 4.
Syyskuussa 2018 alkanut Life Is Strange 2 on reilun vuoden verran tarjoillut jaksoja Diazin veljesten uhkarohkeasta pakoreissusta, ja matkan pää siintää näköpiirissä. Etenkin kaksi edellistä episodia ovat tarjoilleet sen verran kovatasoista seikkailtavaa ihailtavan monitasoisella käsikirjoituksella höystettynä, että odotukset finaalia kohtaan ovat kasvaneet syksyn varrella varsin korkeiksi. Dontnod Entertainment kuitenkin vastaa vaateisiin melkoisella elämyksellä, joka viimeistään pyyhkii alkuperäisen Life Is Strangen suoraviivaisen päätöksen aiheuttaman mielipahan tiehensä.
Wolves-jakso käynnistyy pari kuukautta Faith-episodin tapahtumien jälkeen. Supervoimainen Daniel ja Sean-isoveikka ovat vetäneet henkeä ja tutustuneet kunnolla Kareniin - boheemi äiti on majoittanut pojat aavikolle rakennettuun hippikommuuniin, jonka erikoiset asukkaat suhtautuvat avoimin mielin karkulaisiin. Voimiaan keränneiden Danielin ja Seanin on kuitenkin jatkettava matkaa kohti Meksikoa, sillä liittovaltion agentit alkavat päästä etsintäkuulutettujen velikultien jäljille. Edessä on vaarallinen rajan ylitys ilman varmuutta siitä, mitä toisella puolella onkaan.
Wolves jakaantuu kiinnostavasti kahteen osaan. Ensimmäisellä puolikkaalla pelaajan ohjastama Sean saa kuljeskella hiekalle rakennetussa asuntovaunukeskittymässä ja nauttia Life Is Strange 2:n näyttävimmistä maisemista. Yksityiskohtainen ja persoonallinen rämpsänkylä kiiltelee rojukasoineen päivineen polttavan auringon alla, ja upeat valotehosteet hellivät myös sarjakuvamaisen näyttäviä pelihahmoja - valitettavasti tutut nykivät animaatiot tekevät koskettavammista kohtauksista lievästi tragikoomisia.
Joka tapauksessa jakson alussa tutkittavissa oleva hippikommuuni tarjoaa isona keskusalueena tervettä vaihtelua Faith-jakson tiuhaan vaihtuneeseen maisemakattaukseen. Sean pääsee tutustumaan lähiympäristöön Danielin radioteitse vetämän aarrejahdin aikana, ja asuntovaunujensa luona norkoilevat aikuiset tarjoavat joukon varsin mielenkiintoisia mutta pikaisesti esiteltyjä tuttavuuksia. Joukkoon on kuitenkin livahtanut vanhoja tuttuja, joten korvat ja silmät kannattaakin pitää auki paikallisten kanssa hölistessä.
Nähtävää ja tutkittavaa pursuavan ympäristön tutkiminen on juuri niin palkitsevaa ja mielenkiintoista kuin Life Is Strangelta sopii olettaa. Löytöjen sekaan mahtuu tuttuun tapaan runsaasti tarinallisia aineksia Faithin ja Wolvesin välisestä ajasta, ja käsikirjoittajien päättelemät sivujuonet on yllättäen jätetty pelaajan löydettäviksi. Esimerkiksi Danielia ja Seania jeesanneiden Brody-journalistin ja Jacobin tarinoiden loppuhuipennukset voivat jäädä eteenpäin posottavalta pelaajalta huomaamatta. Valitettavasti kaikki Life Is Strange 2:n oleelliset hahmot eivät saa käsittelyaikaa, tai sitten en vain löytänyt viime jaksossa Danielin aivopesseen Lisbethin vaiheista mitään tietoa. Päätarinassakaan Lisbethin vaikutusta Danieliin ei käsitellä juuri lainkaan, mikä tuntuu vähän epäloogiselta pikkuveljen kaapanneen kiihkouskovaisen uhkaavuuteen nähden. Onkin suoraan sanottuna vähän epäuskottavaa, että Daniel on selvinnyt moisesta kiirastulesta ilman traumoja.
Toisaalta taas sivuhahmoista tärkein eli poikien Karen-äiti syvenee entistä mielenkiintoisemmaksi tuttavuudeksi, ja pelaajan tekemät dialogivalinnat muovaavat Seanin ja Karenin suhdetta tuttuun tapaan. Poikien ja äidin suhteen kuvaaminen edustaa vaellusretkineen ja jäähyväiskirjeen raapustamisineen herkempää kuvastoa, jollaista nähdään videopeleissä turhan harvoin. Dontnodin kynäilijät tarjoilevat pelaajalle Wolves-jakson alussa kahmalokaupalla videopelikäsikirjoittamisen hienoimpia hetkiä, ja tahti vain kiihtyy episodin viimeisellä kolmanneksella.
Seanin ja Danielin matkan viime hetket ovat täynnä tiivistunnelmaista jännitystä, hurjaa toimintaa ja raastavia valintatilanteita, kun veljekset yrittävät raivata tiensä rajan yli. Kaksikko on lopulta selkä seinää vasten vääjäämättömän tuhon edessä, ja tuossa hetkessä tunteiden vuoristoradassa retuutetun pelaajan on tehtävä kaikkea muuta kuin helppo valinta. Päätös ei ole seurauksineen ollenkaan niin mustavalkoisen yksiselitteinen kuin ensimmäisessä Life Is Strangessa, vaan yllätyksiä riittää vielä savun hälvennyttyäkin. Oma epäonninen päätökseni syveni mielenkiintoisen epilogin avustamana tyydyttäväksi ja hienovaraiseksi loppulauseeksi yhdelle nykykonsolisukupolven hienoimmista videopelikertomuksista, jolle soisi löytyvän tilaa hyviä tarinoita arvostavien pelaajien joululahjalistalta.