Vuonna 1987 tapasimme hänet Italiassa. Vuonna 2004 hän ilmestyi Mexico Cityyn. Nyt on Rio de Janeiron vuoro. A.J. Quinnellin romaanisarja John Creasysta on sovitettu valkokankaalle jo kahdesti aiemmin, mutta nyt on Netflixin vuoro ottaa hahmo haltuunsa, tällä kertaa tv-sarjan muodossa. Tapahtumapaikan ja näyttelijäkaartin vaihtaminen on usein tehokas tapa puhaltaa uutta elämää tuttuun tarinaan, mutta tässä tapauksessa lopputulos on sekalainen.
Tässä Man on Fire -elokuvan sovituksessa Yahya Abdul-Mateen II esittää John Creasya, entistä eliittisotilasta, jonka suurin taito oli selviytyä mahdottomasta. Tämä sankarillinen aura on nyt kuitenkin mennyttä; tapaamme miehen, joka kamppailee vakavan PTSD:n kanssa traumaattisen ja kalliin tehtävän jälkeen Mexico Cityssä. Kun Creasy on tuhon partaalla, hänen vanha ystävänsä Paul Rayburn ojentaa auttavan kätensä ja yrittää saada hänet takaisin jaloilleen. Huolimatta Creasyn omista vastalauseista, joiden mukaan hän ei ole valmis kentälle, hänet suostutellaan ottamaan vastaan henkivartijatehtävä. Vastahakoisuudestaan huolimatta hän joutuu kuitenkin vääjäämättä takaisin väkivallan kierteeseen, kun Rayburnin tytär joutuu tulilinjalle ja tarvitsee hänen suojeluaan.
Päätös siirtää tapahtumapaikka kirjan Italiasta Brasilian Rio de Janeiron sydämeen tuntuu loogiselta, varsinkin kun sarjan luoja Kyle Killen näyttää pyrkineen luomaan geopoliittisen trillerin eikä pelkkää kostotarinaa. Sarja herättää mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, mitä seurauksia Yhdysvaltojen puuttumisella muiden maiden sisäpolitiikkaan on ja miten se vaikuttaa yksilöön. Ongelmana on, että yhtälö ei koskaan oikein täsmää. Creasyn henkilökohtaiset demonit jäävät sivuhuomautukseksi, jota ei koskaan anneta tutkia syvällisesti. Kun Brasilian poliittinen johto yritetään yhdistää Creasyn intiimimpään draamaan, on vaarana, että kokonaiskuva jää pienemmäksi ja että kerronta, joka on pohjimmiltaan pelkistetty, monimutkaistuu liikaa.
Yahya Abdul-Mateen II tekee parhaansa hajanaisessa käsikirjoituksessa, jossa hahmojen motiivit jäävät usein epäselviksi. Hän ja muut näyttelijät tekevät vankat suoritukset, mutta heitä pettää juoni, joka tuntuu poliittisen painoarvon tavoittelussaan keinotekoiselta. Presidentin palatsin käytävät ja Rio de Janeiron favelat yhdistävä lanka ei ole läheskään selvä. Myös Creasyn mielenterveyttä käsitellään enemmänkin dramaattisena kikkailuna kuin aitona luonteenpiirteenä - välineenä, jolla lisätään jännitystä yksittäisissä kohtauksissa sen sijaan, että hänen traumalleen annettaisiin painoarvoa. Muista suorituksista brittinäyttelijä Billie Boullet ja brasilialainen näyttelijä Alice Braga loistavat parhaiten.
Tony Scottin ylistetyssä vuoden 2004 elokuvasovituksessa sekä tunnelma että päähenkilö tuntuivat raaoilta ja aidoilta. Vuonna 2026 Creasy vaikuttaa pikemminkin karikatyyriltä, jonka ovat muokanneet nykyajan odotukset nykyaikaisesta toimintasankarista: siinä missä ennen oli alkoholi, on nyt PTSD, ja siinä missä kosto oli liikkeellepaneva voima, on nyt kyse surusta, menetyksestä ja toipumisesta. Tv-sarja kompastuu pienimuotoisten ja suurten konfliktien törmäyksessä. Juuri tämä kahtiajako saa sarjan menettämään fokuksensa ja estää katsojia sitoutumasta hahmoihin koskaan aidosti syvemmälle. Saamme aikaan vankan toimintatuotannon, jolla olisi tiukemmalla käsikirjoituksella ja selkeämmällä identiteetillä ollut potentiaalia jopa ylittää edeltäjänsä.