Sateentekijää etsimässä

1. B-luokan ohjaajat tekevät pelielokuvia

Pelielokuvat ovat huonoja, koska niitä ohjaavat kyvyiltään heikommat ja kunnianhimottomimmat ohjaajat. Taitava ohjaaja kykenee mielikuvituksellisella ilmaisulla nostamaan kokonaisuutta, jättäen varjoonsa pohjamateriaalin vajavuudet.

Nykyiset pelielokuvat ovat pääpiirteittäin toimintaelokuvia, joka on lajityyppinä haasteellista tehdä näyttävästi. Toiminnassa dialogi väistyy ja leikkauksen rytmi yhdessä kuvallisten ratkaisuiden kanssa luo elokuvallista taikaa. Parhaassa tapauksessa juuri toimintaelokuvissa kuvakerronta on elokuvamaisimmillaan ja puhtaimmillaan.

Liian usein jälki on kuitenkin amatöörimäistä, jolloin kokonaiskäsityksen tapahtumista saa vain vajaasti. Tyylikäs toiminta vaatii enemmän kuin nopeita leikkauksia, runsaasti lähikuvia ja hervottomasti heiluvan kuvaustyylin. Ei pidä mennä sieltä mistä aita on matalin, vaan pohtia kekseliäitä kuvaratkaisuja ja tyylikästä koreografiaa.

2. Käsikirjoitus on hataralla pohjalla

Väkevä draama, syvälliset henkilöhahmot, merkityksellinen dialogi ja ajatuksia herättävä tarina ovat asioita joita pelielokuvista ei löydy. Lähtökohtaisesti pelielokuvilla on samat mahdollisuudet kuin kaikilla muillakin elokuvilla. Pelejä on tehty lähes jokaisessa elokuvalajityypissä, ja laajempi ajattelu filmausprojektien valinnassa tarjoaisi puitteita myös rikkaaseen käsikirjoitukseen.

Dialogin ja hahmokehityksen asema pelielokuvissa on sivuosassa. Henkilöhahmojen kaaria joko kehitetään puolittain tai jätetään lähestulkoon pois, jolloin luotetaan peliyleisön tietävän hahmoihin liittyvän historian ja luonteenpiirteet pelien kautta välittyvästä tunnettuudesta.

Nämä lähtökohdat palvelevat vain harvoja ja jättävät suuren yleisön epämukavaan tilanteeseen, kun katsoja kokee jatkuvasti olevansa etäällä tarinasta ja hahmoista. Pelien oman kerronnan kehittyminen muovaa tulevaisuutta myös tässä suhteessa.

3. Valovoimaisten tähtinäyttelijöiden puute

Pelielokuviin ei ole liitettävissä tähtikulttia, mikä olisi ideaalista suuren yleisön mielenkiinnon ja kunnioituksen tavoittelussa. Näkyvyyttä kaivataan enemmän. Martin Scorsesen energisessä The Departed -rikosdraamassa (2005) vakuuttaneen Mark Wahlbergin nimirooli pelielokuvassa Max Payne (2008) on askel kohti parempaa tulevaisuutta isompien kassamagneettien tavoittelussa.

Matka voi olla vielä pitkä, mutta kunhan vakavasti otettava tähti tekisi ainutlaatuisen ja elävöittävän roolisuorituksen, povaisi se automaattisesti kasvavaa mielenkiintoa myös muilta huippuammattilaisilta.

4. Pelien vääristynyt maine vie uskottavuutta

Tietokone- ja konsolipeleillä on yleisesti ottaen huono maine. Ne mielletään aivottomaksi väkivallaksi, jolla ei tulisi olla sijaa etenkään nuorison ajanvietteenä. Keskustelu elää jatkuvasti, ja tasaisin väliajoin uutisoidaan pelien aiheuttamasta väkivallasta.

Pelialaa tunteville nämä väitteet ovat itsestään selvästi vääristyneitä ja todellisen vastuun siirtämistä. Hollywoodissa ei kuitenkaan uskalleta ottaa turhia riskejä, varsinkin kun alhaisen uutiskynnyksen heikkolaatuisilla ja riskittömillä pelielokuvilla pääse jo plussan puolelle.

5. Todellisen hitin puuttuminen toistaiseksi

Mikäli todellinen superhitti -- niin lippuluukulla kuin taiteellisesti -- saataisiin, avaisi se varmasti ovet laadukkaammille pelielokuville. Ajatellaan tuoretta esimerkkiä, sarjakuvaelokuvia, jotka ovat ottaneet valtavan otteen amerikkalaisesta elokuvatuotannosta. Näin ei ollut vielä lyhyt aika sitten.

Sarjakuvaelokuvat alkoivat saada kunnioitusta, kun luovat visionäärit tekivät niitä tosissaan. Sam Raimi, Guillermo del Toro, Ang Lee, Tim Burton ja Christopher Nolan ovat kovia ohjaajia, joiden taitavissa käsissä on syntynyt kunnioitettavia ja vakavasti otettavia sarjakuvaelokuvia. Pelielokuvat tarvitsevat myös rautaisia nimiä, mutta ensin tarvitaan silmät avaava pelielokuva, joka toimisi houkuttimena niin yleisölle, tekijöille kuin rahoittajillekin.

6. Pelielokuvien maine pelkkänä roskana

Pelielokuvat ovat kiistatta huonoja, joten niillä on myös huonon elokuvan maine. Tämä raastaa pelileffoja niin yleisön kuin tekijöiden puolelta. Hollywood ei halua tehdä huonoja elokuvia, paitsi helposta rahasta. Koska näennäisen voiton tekeminen onnistuu nykyisellä metodilla, ei pelirainojen piirissä ole tarpeeksi ihmisiä, jotka näkisivät muutokseen tarvetta.

Filmiteollisuuden kunnianhimoisia huippuosaajia pelkkä raha ei välttämättä houkuttele, ja he eivät halua nimeään liitettävän pelielokuviin ja niihin yhdistettäviin negatiivisiin mielikuviin.

7. Lahjaton Uwe Boll tekee pelielokuvia

Saksalainen ohjaaja Uwe Boll aloitti pelielokuviensa tekemisen vuonna 2003, Segan kolikkopeleihin nojaavalla House of the Dead -kauhutoimintaelokuvalla. Luokattoman huonon tekeleen jälkeen hän on valmistanut jopa viisi pelielokuvaa, joista jokainen masentaa surkeudellaan.

Bollin elokuvat kiinnostavat harvoja, joten niitä voisi ajatella vain marginaalituotoksina, mutta Bollin asemaa pelielokuvien huonon maineen levittäjänä ei tule aliarvioida. Hän on yksikätisesti suurimmassa vastuussa pelielokuvien maineen lokaamisessa. Bollin nimi assosioidaan nopeasti ja vaivatta konkreettiseksi osaksi pelielokuvia.

Tämä vahvistaa vallitsevaa mielipidettä pelileffojen toivottomasta asemasta elokuvataiteen alagenrenä. Boll on saatava lopettamaan pelielokuvien tekeminen, jotta yleisön ja Hollywood-tekijöiden mielenkiintoa pelielokuvia kohtaan voidaan kasvattaa.

8. Lisenssi vaatii rahaa

Pelielokuvat pohjautuvat lisenssiin, jonka käyttöön täytyy luonnollisesti ostaa tekijänoikeuksien haltijan lupa. Tämä luo budjettiin pohjakulun, joka valitettavasti tarkoittaa sitä, että esimerkiksi nuorilla lupaavilla ohjaajilla ei ole mahdollisuutta tulla esiin näyttämällä kykynsä pelielokuvalla. Halukkuutta varmasti olisi, mutta budjettia ei.

Pelejä on tehty laajalla skaalalla, josta löytyisi mitä erilaisimpiin lajityyppien elokuviin pohjamateriaalia. Osa niistä voitaisiin toteuttaa myös pienellä budjetilla, mutta lisenssimaksu nostaa kulut heti suunnitteluvaiheessa korkealle.

Vertauksena toimivat pienen rahan kauhuelokuvat, joiden kautta moni nykypäivän ohjaaja on noussut esille. Kauhuelokuvat ovat hyvin pelimäisiä, ja ne noudattavat toiminnan kautta kohtauksissa liikkuvaa kerrontamallia, jossa dialogi tai tarinallinen kaari ei ole niin merkittävää. Näin ne sopivat aloittelevan ohjaajan tarpeisiin näyttää visuaaliset kykynsä.

Lisenssimaksu karkottaa myös ei-amerikkalaiset tekijät. Esimerkiksi hongkongilaiset ja eteläkorealaiset ohjaajat olisivat omiaan tyylittelemään taitavia peleihin pohjaavia toimintaelokuvia.

9. Tähtäin suppeassa kohdeyleisössä

Pelielokuvat suunnataan pelien ystäville, jolloin ne ovat valveutuneille kannattajille avautuvia fanituotteita. Tämä on loppujen lopuksi kapea kohderyhmä. Pelielokuvat tulisi muuttaa kohti helpommin lähestyttävää kokonaisuutta. Pelistä tehty leffa voi olla syvällinen, mutta nykyinen tilanne, jossa katsojalta odotetaan pohjatietoa pätkän sisällöstä, on mahdoton.

Pelielokuvien tekijöillä on lisäksi valheellinen usko siitä, mitä rajallinen kohdeyleisö haluaa nähdä. Keskitytään liikaa luomaan pelimäisiä hetkiä, jotka eivät toimi ilman peleistä löytyvää interaktiivisuutta. Näistä rainoista elokuvallisuus on kaukana, ja ne miellyttävät jo entuudestaan rajallisesta kohderyhmästä vain pientä laitaosaa.

10. Pelielokuvat tehdään väärällä asenteella

Pelielokuvat tehdään asenteella, joka ei ota itseään tarpeeksi vakavissaan. Elokuvahistoria on täynnä teoksia, jotka muistuttavat läheisesti pelielokuvia. Otetaan esimerkiksi John Carpenterin kulttiklassikko vuodelta 1981 Pako New Yorkista, jota Metal Gear Solid -sarja on katsonut yhtenä esikuvistaan.

Elokuva etenee juuri toiminnan kautta, ja on monessa suhteessa tarkasteltuna posketon ja kääntyisi väärissä käsissä naurunalaiseksi. Pako New Yorkista toimii, koska se on tehty tiukalla ammattitaidolla, hyvillä näyttelijöillä ja ennen kaikkea vakavissaan.

Carpenter on laajakuvaamisen mestari, mistä elokuva saa visuaalisen edun, joka yhdessä kekseliään tuotantosuunnittelun kanssa nostaa kokonaisuuden huomattavasti näyttävämmäksi kuin mitä sen pieni budjetti normaalisti mahdollistaisi.

Pelielokuvat tarvitsevat vastaavaa asennetta ja oikeaa tekemisen mentaliteettia. Luovuus on tärkeämpää kuin massiivinen budjetti. Paljon on kiinni elokuvan kontekstista, joka määrittää toimiiko kyseinen käsikirjoitus ja tekotapa, vai kääntyykö lopputulos epäuskottavaksi tai tahattoman huvittavaksi.

Harmillisesti näin on käynyt monessa pelielokuvassa, kun lopputulos päätyy osaamattomissa käsissä naurettavaksi ja typeräksi. Asenne on pielessä, jos tekijät tuudittautuvat siihen, että ainakin elokuvasta tehtiin pelinkaltainen. Mikäli pelimäisyyttä halutaan korostaa, on se tehtävä elokuvan ehdoilla.

Mikä avuksi?

Suuri osa edellä mainituista kohdista on toisistaan riippuvaisia, ja ihannetilassa mahdollisimman moni niistä muuttuisi parempaan. Pelielokuvat tarvitsevat kipeästi taiteellista riskinottoa, joka vaatii niin tekijöiden, rahoittajien kuin katsojienkin asenteenmuutoksen.

Älykästä pitkäntähtäimen näkemystä kaivataan pelielokuvien tuottamiseen. Toivottavasti voimme tulevaisuudessa katsoa nykyistä pelielokuvien rappiotilaa vaadittuina kasvukipuina, joista pelielokuvat ovat nousseet arvostetuksi osaksi elokuvia.

Tulevaisuudessa esiin nousee uusi pelien parissa kasvanut tekijöiden ikäpolvi, joka suhtautuu päättäväisemmin ja arvostavammin peleihin pohjaavaan elokuvan tekemiseen. Toivottavasti tämä tulee heijastumaan tuoreena ajattelutapana ja siten pelielokuvien ennennäkemättömänä kukoistuksena.