Stranger Things, 5. kauden finaali

Hawkins, 6. marraskuuta 1983.

Silloin ja siellä kaikki alkoi fiktiivisten hahmojen osalta. Meille televisiomme edessä istuville se oli kesällä 2016, ja se tarkoittaa, että olemme seuranneet heitä lähes kymmenen vuotta. Mutta nyt, 42 jakson jälkeen, se on ohi. Siksi tuntui surullisemmalta kuin pitkään aikaan istua tänä iltana ruudun eteen katsomaan aivan viimeistä jaksoa nimeltä "The Rightside Up".

Seitsemän jakson jälkeen, jotka oli jaettu kahteen kuukauden välein julkaistuun osaan, odotus ei onneksi ollut tällä kertaa yhtä pitkä kahdeksannen ja viimeisen jakson kohdalla. Dufferin veljeksillä on ollut koko kausi aikaa asettaa palaset paikoilleen lopputaistelua varten. Sillä siinä sitä nyt ollaan - ei mitään lankoja, jotka jäisivät auki, ei cliff-hangereita (vai...?) uuden kauden loppukohtaukseksi. Nyt jengi kohtaa hirviö Vecnan, ja niinpä kahdeksannen jakson alku alkaa pian sen jälkeen, kun suurin osa heistä on mennyt portaalin läpi The Upside Downiin. Kuten tiedätte, heillä oli torni, johon he kiipeävät ja siellä yrittävät estää sen, että Vecna tekee toisesta maailmasta törmäyslaskun heidän maailmaansa. En aio paljastaa enempää, ja tässä kohtaa tämä viimeinen, kaksituntinen jakso muuttuu uskomattoman vaikeaksi arvostella. Mutta aion tietysti tehdä kaikkeni.

Viides kausi on ollut ajoittain horjuva. Olen nauttinut suurimmasta osasta siitä - mutta minulla on ollut valittamisen aihetta. Ehkä tärkein niistä on se, että suuri osa sarjan aiempien kausien salaperäisyydestä ja karmivuudesta on nyt muuttunut joksikin aivan muuksi. Sen voi tietysti nähdä luonnollisena kehityksenä - kun lapset kasvavat, niin myös kaikki heidän ympärillään kasvaa. Minusta tuntuu enemmänkin siltä, että on käynyt selväksi, että Netflix on antanut Dufferin veljeksille mahdollisuuden luoda ja näyttää, mitä he haluavat. Ei siis enää mitään karmivaa ja särmikästä. Kaikki on niin näyttävää kuin se vain voi olla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi viihdyttävää. Koska se on, edelleen. Finaali ei tietenkään ole poikkeus siitä, mitä loppukausi on ollut kunnianhimoltaan ja kooltaan. Usein tuntuu kuin katsoisi näytelmäelokuvaa, ja siinä nämä kaksi tuntia todella toimivat parhaiten. Koska finaalille annetaan riittävästi aikaa. Oikeastaan kaikin tavoin, joita voi toivoa. Siinä missä minusta kakkososan suuret hetket seisoivat ja polkivat, tuntuu loppujakson sisältö uskomattoman tasapainoiselta. Tarpeettomia takaumia muistutetaan siitä, mitä on ollut. Mitä kaikki ovat käyneet läpi. On myös paljon valmisteltuja puheita ja paljastamatta oikeastaan mitään, toivoisin myös, että panokset ja seuraukset olisivat olleet lopussa hieman suuremmat.

Runsaan kestonsa aikana se onnistuu kuitenkin antamaan meille näyttävän lopun, joka tuntuu välillä hämmästyttävältä. Itse asiassa kaikkein liikuttavinta on kuitenkin se, mitä tapahtuu ruutisavun hälvenemisen jälkeen. Kun Stranger Things löytää sielunsa uudelleen. Kun se kertoo enemmän ystävyydestä ja yliluonnollisen alta aina vilahtava aikuistumistarina pääsee loistamaan. Koska minulle tärkeintä ei oikeastaan ollut se, että minusta se, mitä tapahtui, oli siistiä ja mahtavaa. Tärkeintä oli, että tunsin itseni emotionaalisesti tyydytetyksi. Että avoimet asiat saataisiin päätökseen ja että kun jätin Elevenin, Willin, Dustinin, Lucasin, Miken, Maxin, Joycen, Jimin ja muut hahmot, jätin heidät tuntematta pienintäkään turhautumista.

Viimeinen jakso onnistuu tässä. Lähinnä siksi, että saamme epilogin, joka ei tunnu yhtään hätäiseltä. Aikaa otetaan, jotta kaikki saadaan oikeasti paketoitua, kun taistelu on ohi. Se tuntuu myös luonnolliselta sen suhteen, mitä tapahtuu - ja vaikka kortit on pelattu hieman liian varman päälle ja se on pohjimmiltaan melko ennalta arvattavaa, tunsin silti oloni tyytyväiseksi. On kuitenkin ehdottomasti asioita, joista voi valittaa. Jos minusta Eleven jäi kauden jälkimmäisellä puoliskolla sivuun, onneksi tässä annetaan hänen roolilleen enemmän tilaa. Tuntuu kuitenkin edelleen siltä, että hahmokaarti on kasvanut hieman liian suureksi. Tohtori Kay (Linda Hamilton), joka esiintyi kauden aikana tasaisin väliajoin, tuntuu kokonaisuutena täysin laiminlyödyltä. Lukuun ottamatta hieman toimintaa ja painoarvoa joissakin aiemmissa jaksoissa, hänestä on nyt tullut hahmo, joka pysyttelee kameran edessä ja näyttää synkältä. Myös muutamista muista asioista on kysymysmerkkejä ja joitakin muita, jotka ovat ehkä kokonaisuutena pikkujuttuja, mutta jotka kuitenkin korostavat sitä ongelmaa, jonka yhä lisääntyvä roolien määrä on kuitenkin tuonut mukanaan.

Jälkikäteen ajateltuna mielestäni ehkä lopputaistelu Vecnaa vastaan olisi ollut luontevampi jo viime kaudella. Että siitä olisi tehty vähän pidempi ja sidottu siihen. Koska ehkä suurin ongelma viidennellä kaudella on se, että olemme nähneet niin paljon siitä jo aiemmin ja että, ollakseni hieman kriittinen, se oli enimmäkseen seitsemän jaksoa, jotka koskivat valmistautumista lopputaisteluun. Samaan aikaan on vaikea olla pitämättä paljosta näkemästämme. Ja kyllä, viimeinen jakso on kauden paras. Vaikka sillä on ylivoimaisesti pisin kesto kaikista kahdeksasta jaksosta, se onnistuu silti sitouttamaan ja siinä on myös tasapainoinen tempo.

Televisiosarjan päättäminen on varmasti yksi vaikeimmista asioista, eivätkä kaikki ole tyytyväisiä. Minusta se tuntui kuitenkin mukavalta jäähyväiseltä jollekin, joka oli ollut erittäin viihdyttävä viiden kauden ajan. Oliko se kaikki mitä toivoin nyt, kun lopputekstit ovat pyörineet? Ei, ehkä ei. Mutta yksittäisenä jaksona finaali tuntuu vahvalta, erittäin viihdyttävältä ja ennen kaikkea se päättyy hienosti ja uskomattoman hyvin kirjoitetulla tavalla. Vaikka näiden hahmojen tarina loppuukin, meillä on syitä palata luodun maailman pariin. Ehkäpä tulevassa spin-offissa voidaan löytää hieman enemmän siitä mysteeristä, joka kerran oli olemassa? Saa nähdä. Siihen asti kiitos kaikesta, Stranger Things. Se on ollut kokonaisuutena fantastinen.