The Sandman (Netflix), 2. kausi, Vol. 1 alkaa yhtä laadukkaasti kuin sopi odottaa

The Sandman oli hauska arvioitava myöhäiskesällä 2022. Tarjolla oli kummallinen kattaus, mikä johtui jokseenkin muuntuvasta ja melkein kaoottisesta lähdemateriaalista legendaarisen Neil Gaimanin kynästä, mutta samaan aikaan kyse oli loppumattoman kunnianhimoisesta ja ajoittain hyvin toimivasta TV-sarjasta, ja se sai melkein ajattelemaan, miksi Hollywood ei ole onnistunut tuottamaan jotain samanlaista aikaisemmin.

Kolme vuotta on kulunut, ja on jokseenkin selvää, että Netflixillä on taas ollut vaikeaa tulkita ja muovata dynaamista ja täysimittaista sarjakuvien aikajännettä lineaariseksi tarinaksi - mutta vaikka tässä ei onnistuttukaan niin kuin ennen, on kuitenkin tarjolla hyvä tapa viettää muutama ilta Dreamin surrealistisessa ja kummallisessa seurassa.

Kuten sarjakuvissakin, tämä toinen kausi (josta arvioidaan nyt vain "Vol. 1" -osuus, jossa on kuusi jaksoa) jatkaa siitä, mihin ensimmäinen kausi lopetti. Mutta nyt Dreamia ei ole vangittu tai suoranaisesti heikennetty hänen maailmansa asteittaisen heikentymisen seurauksena. Muuten eroa ei huomaakaan. Mukana on muutamia juonikuvioita, joihin sarja suhtautuu kerronnallisina huippukohtina - Endless-jäsen Destructionin katoaminen, Dreamin monimutkainen suhde naiseen Nada, ja jäljellä olevien Endlessin jäsenten myrkylliset suhteet toistensa kanssa. Mutta siitä eteenpäin The Sandman jälleen kerran kutoo monitahoisen tarinan, jossa tehdään mielellään sivuaskeleita, ja näin seuraamisesta tulee melkein vaikeaa, koska loogista jatkumoa ei mielellään haluta tehdä.

Tämä "Vol. 1" mukana on tarina keijuväestä ja keskikesän yöstä Shakespearen seurassa, juhla-ateria jossa selvitetään kuka ottaa hallintaansa kristillisen helvetin, ja tarina Orpheuksen matkasta Kreikan haadekseen tämä etsiessä menehtynyttä morsiantaan. Nämä tarinat asettuvat luonnollisesti Dreamin lineaariseen kehitysprosessiin, mutta ne tuntuvat erillisiltä ja omiltaan tavalla, joka tuntuu melkein antologialta.

Näin The Sandman onkin monimutkaista viihdettä ja hyvinkin viihdyttävällä tavalla, ja onneksi näyttelijät, musiikki ja ulkoinen tyyli ovat suurimman osan ajasta tilanteen tasalla. Ajoittain jotkin paikat olisivat voineet olla surrealistisempia näyttäen nyt yllättävän yllätyksettömiltä, kuten edellä mainittu juhla-ateria, ja sellainen tunne tulee, että ratkaisu on tehty rahan säästämiseksi, mutta muuten The Sandman on enemmänkin prameileva ja pröystäilevä, eikä säästöä ole tehty.

Tom Sturridge on taas hyvä Dream, jota on hahmona hankala määritellä, kun hän näyttää erotetulta The Clashin jäseneltä, mutta silti hehkuu itsevarmuutta ja monimutkaisuutta. Dialogi ilmaistaan uskottavasti, joskin vakavuus on ajoittain niin mittavaa, että se keikahtaa itsestä tehdyn parodian puolelle. Onneksi seurana on joukko lahjakkuuksia.

Mutta taas kerran sarja turhan usein ei onnistu antamaan katsojille tarpeeksi digitaalitehosteita, tai onnistu antamaan henkilöhahmoille tarpeeksi epätodellisuuden tunnetta, että kokonaisuus istuisi muuhun luotuun villiin maailmaan. Yksittäinen demoni mainitun juhla-aterian aikana kasvaa suureksi tuhannen suun kera, ja kyseessä on yksi parhaista tehosteista ja taiteellisista saavutuksista televisiossa pitkään aikaan, mutta taas Gwendoline Christien ulkonäkö ja asu Luciferina näyttävät siltä, että rahat ovat loppuneet kesken.

Onneksi huolimatta antologian kaltaisesta muodosta ja pienestä painumisesta sarjakuvien sanoman alla ovat televisiosarjan tekijät tulkintansa kanssa pärjänneet suurimmaksi osaksi hyvin tuottaen kuuden jakson verran erilaista televisioviihdettä, joka on sekä tehokasta että melkoisen kunnianhimoista.