Netflixin The Witcher perustuu puolalaisen kirjailijan Andrzej Sapkowskin teoksiin, jotka on suomennettu nimellä Noituri. Ensimmäinen kausi sisältää kahdeksan jaksoa, jonka aikana otetaan voimakkaasti kantaa moderniin sosiaalipolitiikkaan. Jopa valkotukkainen noituri Geralt Rivialainen (Henry Cavill) asetetaan tiukasti sivurooliin nimikkosarjassaan.
The Witcher sijoittuu keskiajan Eurooppaa muistuttavaan fantasiamaailmaan, jossa liikkuu niin hirviöitä, heitä jahtaavia noitureita, velhoja kuin vallasta taistelevia ihmisiäkin. Noituri Geralt haluaisi kovasti pysytellä kaiken politiikan ulkopuolella, mutta ei pysty siihen. Ehkä jättämällä keskushahmo taustahenkilöksi on tekijöiden tapa alleviivata tätä tapahtumista sivussa pysymisen halukkuutta.
Ensimmäisen kauden jaksot pohjustavat ensin fantasiamaailman tilanteen keskeisine henkilöhahmoineen, ja sitten asetetaan tulevan toisen kauden lähtötilanne hollille. Toisin sanoen mitään valmista ei tule, mutta toisaalta ei se ole ollut tarkoituskaan. Kaikkein viihdyttävimpiä ovat ne muutamat täytejaksot, jotka keskittyvät Geraltiin ja hänen ammattinsa harjoittamiseen eli hirviönmetsästykseen.
Esitystavassa on häiritsevän selvästi haettu mallia Game of Thronesilta, mikä on ehkä ymmärrettävää. Puvustus on ensiluokkaista, samoin näyttelijöiden työskentely. Vastaavasti lavasteissa on selvästi säästelty, sillä ajoittain digitaalistehosteet näkee taustalta liian hyvin. Ikävintä on se, ettei ainutkaan näyttelijävalinta tunnu onnistuneelta. Kuten jo sanoin, kaikki hoitavat sinänsä hyvin työnsä, mutta näyttelijöiden olemus ei istu lainkaan siihen, millaisiksi heidät lähdemateriaalissa kuvataan. Teräsmiehenä paremmin tunnettu Henry Cavill käyttäytyy ja puhuu juuri niin kuin Geraltin kuuluu, mutta hän liikkuu kankeasti ja on aivan liian kaunis mies rooliinsa. Cavillia lukuun ottamatta kaikki näyttelijät ovat ulkoisesti varsin arkisen näköisiä, joten Cavill pistää liiaksi silmään heidän seurassaan. Erityisen häiritseväksi valinnaksi nostan Anya Chalotran velho Yennefer Vengerbergiläisenä. Yenneferin pitäisi olla Geraltin vastinkappale, kuin saman kolikon toinen puoli. Valittu näyttelijä on tähän aivan liian nuori, pienikokoinen ja hauraan oloinen. Habitus ei siis ole lähellekään sitä aidosti kokenutta, omapäistä ja voimakastahtoista velhonaista, jollainen hänen hahmonsa pitäisi olla.
Ensimmäinen kausi on pääosin hyvin rakennettu. Dialogi on hienosti käsikirjoitettua, ja sanailua kuuntelee englanniksi mielellään. Olkoonkin, että kirjojen alkukieli on puola. Myös suomennos on laadukasta, ja se noudattaa suomennettujen kirjojen omaksumaa tyyliä muun muassa paikkojen, hirviöiden ja henkilöhahmojen nimissä. Ensimmäisen kauden ongelmaksi voi nostaa kronologisesti pomppivan kerronnan. Kaikki kirjat lukenutta ja pelit pelannutta veteraania tämä ei haittaa, mutta sarjaa tuntemattomalle tällainen kerronallinen loikkiminen hankaloittaa juonen seuraamista.
Teknisesti sarja on hyvin toteutettu. Jo mainittujen puvustuksen, näyttelijäsuoritusten ja käsikirjoituksen ohella voi mainita hyvin tehdyt toimintakohtaukset ja hyvän kuvauksen. Kamera tuntuu olevan aina oikeassa paikassa, ja The Witcheriä kannattaa kuuntelemisen ohella myös ehdottomasti katsoa, sillä sitä tarinaa osataan kertoa myös kuvallisesti. Musiikki tekee vaikutuksen, ja on hakenut onnistuneesti innoitusta varsinkin CD Projekt Redin pelistä The Witcher 3.
Netflixin The Witcher ottaa vahvasti kantaa moderniin sosiaalipolitiikkaan. Miehiä on sarjassa niin isoja ja pieniä, komeita ja rumia, rohkeita ja pelkureita, hyviä ja pahoja. Naiset ovat sen sijaan kaikki täysin samanlaisia, eli kohtuullisen pitkiä, vahvoja ja päättäväisiä, jotka laittavat ilman epäröintiä ruotuun niin maantierosvot kuin kuninkaatkin. Toisin sanoen The Witcherissä ei muuta olekaan kuin moderneja vahvoja naisia, kun taas miehissä niitä vahvoja ei ole kuin yksi: Geralt itse.
Modernien voimaantuneiden naisten ohella sarja alleviivaa hieman yllättäen viihteellistä huumeiden käyttöä ja naisten niin sanottua promiskuiteettista käyttäytymistä. Odotetusti myös rotujen välisiä suhteita pidetään esillä, ja tietysti nimenomaan niin päin, että mustaihoinen mies on suhteessa valkoihoisen naisen kanssa. Lopuksi on mainittava sekin, että kaikki sarjan pahikset ovat käytännössä valkoisia miehiä. Toisin sanoen ensimmäinen kausi ei ainakaan täysin onnistu siinä, mikä kirjoissa on aina niin tärkeää: ei ole olemassa selkeää hyvää ja pahaa. On vain erilaisia harmaan sävyjä, ja toisensa pois sulkevia valintoja.
Kaiken kaikkiaan poliittinen linjaus on niin selkeä, että tekijätiimi olisi ehkä halunnut toteuttaa koko sarjan ilman miehiä, jos lähdemateriaali vain olisi sen sallinut. Olen ennenkin sanonut, että viihteellinen fiktio kuvaa aina sitä aikaa, jolloin se on tehty eikä niinkään sitä, mihin aikakauteen tarina noin muuten on sijoitettu. Sosiaalipoliittinen kannanotto aiheuttaa ainakin kaltaiselleni vanhalle fanille ulkopuolisuuden tunteen. Kenelle sarja siis on tarkoitettu, koska itse en selvästikään kuulu sen kohderyhmään? Veikkaisin, että tekijät ovat halunneet houkutella nuoria naisia fantasiakirjallisuuden pariin. Aika näyttää, onnistuvatko he tavoitteessaan.
Olen varma, että Netflixin The Witcher saavuttaa menestystä: onhan se kaikin puolin ammattitaidolla tehtyä jälkeä. Itselleni suurimmat pettymykset ovat modernin sosiaalipolitiikan ohella näyttelijävalinnat, joiden ulkoinen habitus ei sovi yhteen heidän esittämiensä henkilöhahmojen kanssa.