Henry Cavill teki oikean peliliikkeen poistuessaan Netflixin The Witcheristä kolmannen kauden kuvausten jälkeen. Näin on sanottava, mikäli uusi minisarja The Witcher: Blood Origin antaa viitettä tulevasta. Tämän jälkeen kiinnostukseni Netflixin The Witcher -tarjontaa kohtaan on laskenut pakkasen puolelle. Tätä samaa tavaraa on varmaankin luvassa myös tulevaisuudessa.
The Witcher: Blood Originissa seitsemän haltiaa ottaa henkilökohtaiseksi tehtäväkseen syöstä tyrannimaisen keisarinnan vallasta. Näistä yksi sattuu olemaan hän, joka mutatoidaan ensimmäiseksi noituriksi. Ja siinäpä se sitten onkin.
Luvassa on neljän jakson verran täytettä, joka ei sitten lopulta tuo mitään lisää siihen jo olemassa olevaan The Witcherin maailmaan. Käsikirjoittajat ovat ottaneet mallia muista fantasiasarjoista, ja keittäneet kokoon tuhoon tuomitun sekamelskan. Lopputuloksena on persoonattomin fantasiasarja miesmuistiin.
Blood Originissa puheen tasolla teroitetaan useaan otteeseen, kuinka maailman kohtalo on näiden henkilöhahmojen käsissä, aika ja avaruus ovat vääristymässä ja kuinka kaikki on muuttumassa lopullisesti. Harmillisesti se ei koskaan näy ruudulla. Tapahtumissa ei ole painostavuutta, eikä mikään tunnu tärkeältä tai kiinnostavalta. Tämä johtuu siitä, ettei - kuten jo mainitsin - käsikirjoittajilla ole mitään omaa kerrottavaa.
Tarina seuraa seitsemää henkilöhahmoa, mutta enimmillään vain kolme olisi tarvittu. Ensimmäiset kolme esitellään ensimmäisessä jaksossa, ja loput heitetään mukaan siinä sivussa ihmeempää vaikutusta tekemättä. Michelle Yeoh on vaikuttava, kuten aina, ja henkilöhahmot Fjall ja Éile toimittavat päähenkilöiden virkaa. Vaikuttaa siltä, että Blood Origin olisi toiminut TV-elokuvana eikä suinkaan minisarjana.
Mukana on joitakin siistin näköisiä jaksoja ja miekkailuja, mutta niiden rinnalla on myös rumia lavasteita, epäuskottavia tehosteita ja erittäin kuivakkaa tarinankerrontaa. Blood Origin olisi voinut jättää The Witcher -nimen pois kokonaan, eikä kukaan olisi huomannut eroa.
Pieleen meni.