Netflixin The Witcher -sarjan edetessä on käynyt ilmeiseksi, että sarja on hyvin erilainen verrattuna kirjailija Sapkowskin teoksiin. Jokaisella uudella kaudella tekee mieli olla sanomatta sarjaa sovitukseksi, ja nyt vaikuttaa siltä, että lähdemateriaalista on suurimmaksi osaksi luovuttu. Jos arvioisin The Witcherin sen uskollisuuden perusteella lähdemateriaalia kohtaan, olisi arvosana 0/10 tai ehkä 1/10. Kirjojen fanina katsomiskokemus on hämmentävä, sillä henkilöhahmojen nimet ovat tuttuja, juoni tuntuu kulkevan odotettuun suuntaan ja paikkojen nimet ovat tuttuja. Muutaman jakson muutaman minuutin jälkeen kokonaisuus kuitenkin muuttuu tunnistamattomaksi.
On siis parasta arvioida Netflixin The Witcherin kolmas kausi sellaisena kuin se on lähdemateriaalia pohtimatta. Kyseessä on vasta kauden puolikas (Volume 1). Vikoja on runsain mitoin, mutta katastrofilta vältytään hyvien näyttelijöiden ansiosta puhumattakaan vahvasta aloituksesta ja lopetuksesta.
Tarina jatkuu pitkälti juuri siitä, mihin toinen kausi lopetti. Geralt, Ciri ja Yennefer ovat pakomatkalla. Yhdessä paikassa ei ole mahdollista viipyä pitkään. Geralt ja Yennefer tiedostavat, ettei näin voi jatkua pitkään, ja näin käynnistyy Cirille turvapaikan etsiminen. Tässä onkin kolmannen kauden ensimmäisen puolikkaan teema. Ensimmäinen jakso on se kokonaisuuden paras, sillä hidas tempo mahdollistaa henkilöhahmoihin syventymisen tässä eräänlaisessa perheessä. Freya Allanin (Ciri), Anya Chalotran (Yennefer) ja Henry Cavillin (Geralt) keskinäinen kemia toimii hyvin.
Avauksen jälkeen alkaa kuitenkin alamäki, ja puutteet korostuvat. Alun ja lopun välissä on kolme jaksoa, jotka eivät oikein tee mitään. Toisin sanoen aikaa tuhlataan odotellen, että jotain tapahtuisi. Päätarinan vetovoimaan ei selvästikään ole uskottu tarpeeksi, joten miksi edes kutsua sarjaa nimellä The Witcher? Toisissa kohdissa taas sitten kiirehditään, että päästäisiin eteenpäin.
Yleisesti ottaen tappelukohtaukset miekkailuineen ja hirviöineen on tehty hyvin. Valitettavasti nämä hetket ovat se merkittävin syy katsella The Witcheriä. Aikaa kyllä kuluu, mutta mitään todellista ei jää käteen. Henkilöhahmoilla ei tunnu olevan aitoa syytä toiminnalleen, ja suunta vaihtuu juonen vaatimalla tavalla eikä henkilöhahmolle uskollisesti. Toiset saavat aivan liiaksi ruutuaikaa, kun taas toiset jätetään tyystin lapsipuolen asemaan.
Käsikirjoitus on laiskimmillaan dialogissa. Modernit ilmaukset ja amerikkalaiset sananparret kuuluvat kaikkialla, eikä näin katsoja pääse eläytymään luotuun maailmaan. Nyt liikutaan fan fictionin tasolla, mutta ei kuitenkaan aitojen fanien kirjoittamana. Taikaan liittyvät asiat ovat nyt kummalliset. Tulitaika on kiellettyä, ja jostain syystä portaalit ovat korruptoituneita. Ciri jopa viittaa vesitaikaan, maataikaan ja ilmataikaan kuin Avatarissa konsanaan. Edes Cavillin Geralt ja Valvatti (Jaskier) eivät ole turvassa tältä huonolta dialogilta. Harmin paikka, sillä kyseessä on se Henry Cavillin viimeinen kausi roolissaan. Huono dialogi vie paljon tehoa muuten näyttävältä maailmalta.
Ärsyttävintä on kuitenkin se, että ainesta kaikesta huolimatta edelleen olisi. Sitä mahdollista korkeutta ei koskaan enää saavuteta, mutta jonkinlainen mahdollisuus hyvitykseen on vielä. Näyttelijät hoitavat edelleen työnsä hyvin, joten Joey Batey (Jaskier), Cassie Batey (Philippa) ja Graham McTavish (Djikstra) antavat parastaan, ja vaikka eivät olekaan kirjojen esikuvien kaltaisia, ovat silti erittäin hyviä työssään. Batey ansaitsee erityistä tunnustusta ollen se sarjan ainoa huumorin lähde. Uusi tulokas Valdo Marx on niin ikään onnistunut.
Anya Chalotran Yennefer parantaa jokaisella kaudellaan. Cavillin intohimo on poissa, mutta kiintymys esitettyyn henkilöhahmoon on edelleen läsnä. Harmillista, että se varsinainen kauden sisältö on niin heikkoa. Volume 1 päättyy odotetusti kutkuttavaan tilanteeseen, ja uutta alkua odotellaan. Toivo paremmasta tulevaisuudesta ei kuitenkaan unohda menneisyyden syntejä. Toisen kauden kehnouden tasolle ei vajota, ja kolmannen kauden kaksi ensimmäistä jaksoa ovat hyviä, mutta silti.