Warhammer 40,000: Space Marine - Master Crafted Edition (PC) näyttää ikänsä

Warhammer 40,000:n maailma on synnyttänyt figuuripelien lisäksi melkoisen kasan vaihtelevan tasoisia videopelejä. Vaikka niiden taso on keskimäärin keskinkertainen, oli viime vuoden Space Marine II eräs vuoden positiivisista yllättäjistä.

Tämän vuoksi on yksinomaan positiivinen asia, että sarjan ensimmäinen osa vuodelta 2011 saa remasteroinnin ja pienimuotoisen kasvojenkohotuksen. Vajaa 15 vuotta sitten annoimme ykkösosalle kohtalaisen arvosanan, mutta miltä näin vanha peli maistuu tähän päivään päivitettynä?

Yksi asia on varmaa: Space Marine on tanakkaa räimettä, jossa pulttipistooli laulaa ja avaruusörkkejä laitetaan tasaiseksi liukuhihnavauhdilla. Syvyyttä kompensoidaan gorella, kuten W40K:n maailmaan kuuluukin. WAAAGH! sanoi örkki, kun luodin päähänsä otti.

Kyseessä on nimenomaan remasterointi, ei remake, joten vuoden 2011 julkaisuun tutustuneet eivät saa päivityksestä paljoa irti. Sen sijaan ensikertalaisille mukaan on pakattu graafisia ja käytettävyyteen liittyviä päivityksiä sekä luonnollisesti kaikki ilmestyneet DLC:t.

Tapahtumat käynnistyvät örkkien hyökätessä Graian ahjomaailmaan, jossa valmistetaan valtavia Titan Invictus -taistelukoneita. Tilanteen näyttäessä pahalta laitetaan ongelmaa ratkomaan ultramariinit, tällä kertaa johdossaan pelaajan ohjastama kapteeni Demetrian Titus. Örkkien poikkeuksellisen järjestelmällinen toiminta herättää alusta asti epäilyksiä, kunnes piakkoin näyttämölle astuu muitakin vastustajia kuin pelkkiä vihernahkaisia karjujia.

Pääjuoni rytisee eteenpäin kuin panssarijuna - jollaisen kyytiin luonnollisesti päästään. Ultramariineilla on käytössään lähitaisteluase, neljä tuliasetta sekä kranaatit. Uusia varusteita tarttuu mukaan tasaisin väliajoin, eikä aivan kaikkea pysty kantamaan mukana. Pelaajan on tehtävä valintoja esimerkiksi siitä, millaisista kaukotaisteluaseista sattuu tykkäämään.

Välillä tunnelmaa virkistetään hyppyrepun avulla, joita saa käyttää vain tiettyjen kohtausten aikana. Hyppiminen ja vastustajien murskaaminen syöksypudotuksilla on peräti helppoa.

Tituksella on käytössään suojakilpi ja terveyspalkki. Suojakilpi palautuu itsestään pienen huilitauon jälkeen, mutta sen läpi menneen pipin puhaltelu vaatii suoraviivaisempaa otetta. Terveyspakkauksia ei tunneta, vaan haavat paranevat suorittamalla teloitushyökkäyksiä tyrmättyihin vastustajiin.

Teloitusten onnistuminen vaatii hieman suunnittelua. Varsinkin pienempien vastustajien tyrmääminen on helppoa, mutta teloituksen aktivointi käynnistää useamman sekunnin mittaisen näyttävän lopetuksen. Tämä on hienoa, mutta se jättää suojauksen auki vastustajan vapaaiskuille. Teloitukset kannattaakin käyttää yksinäisiin tai erilleen joutuneisiin vastustajiin.

Soulsborneihin tottuneille taistelu voi tuntua jäykältä: torjuntaa ei tunneta ja väistökierähdyskin on melko hidas. Tämä altistaa pelaajan herkästi vastustajien vyörytykselle, jonka alle joutuminen johtaa nopeaan kuolemaan jopa normaalilla vaikeusasteella.

Oikeastaan jokainen kuolemani johtui liiallisesta itsevarmuudesta lähitaistelussa. Useamman yrityksen jälkeen päätin heittää voimakirveen kaivoon ja keskittyä taistelemaan ensisijaisesti tuliaseilla. Ammuksia on keskimäärin riittämiin, kunhan pelaaja ei lukkiudu käyttämään yksinomaan kranaattikivääriä tai muita jykevimpiä aseita.

Toisena kesken pelin tekemänä muutoksena heitin ohjaimen jorpakkoon ja vaihdoin ammuskella menemään hiirellä. Lähitaisteluvetoisissa peleissä ohjain on usein paras ratkaisu, mutta tähtäysavustuksesta huolimatta peli helpottui hiiritähtäyksen avulla huomattavasti. Luulen, ettei kehittäjä tavoitellut tätä, mutta pelkkä tavallinen pulttipistooli on melkoisen tehokas ase, kun pelaaja pystyy nakuttelemaan pääosumia suojasta kulman takaa.

Ammuskelu on hauskaa, mutta lähitaistelun vaikeus syö osaltaan pois sitä voimafantasiaa, jonka vuoksi tämänlaisia pelejä pelataan. Moottorimiekan käyttö on näyttävää, mutta ei voimauttavaa, kun hahmoa piirittävät örkit pistävät panssaria lommoille. Pelaaja jää liian helposti vyöryn alle, jotta lähitaisteluaseet puolustaisivat paikkaansa. Lisäksi korkeuksista ammuskelevat viholliset on joka tapauksessa hoideltava ampumalla pois päiväjärjestyksestä.

Grafiikka on tuunattu, mutta lupauksia ollaan selvästi markkinoitu varovaisin sanankääntein. Kyllä, tarjolla on 4K-resoluutio ja hahmoanimaatioita on varmasti paranneltu, mutta maailma on kaikesta huolimatta edelleen palikkamainen. Tämä on ollut vaikuttavaa grafiikkaa vuonna 2011, mutta tänä päivänä ulosanti tuntuu miltei retrolta.

Sen sijaan käytettävyyttä on parannettu, esimerkiksi HUD on laitettu kokonaan uusiksi ja ohjaus tuntui sopivalta niin peliohjaimella kuin näppäimistöllä. Tietyistä pienistä asioista huomaa kuitenkin pelin vanhuuden: esimerkiksi kontrolleja tai grafiikka-asetuksia ei voi vaihtaa kesken pelin, vaan pelaajan on palattava sitä varten alkuvalikkoon. Myös aseen vaihto ohjaimella tuntui oudon kömpelöltä.

Juoni on tyypillistä Warhammeria: taistelulle ei ole varsinaisesti mitään suurempaa syytä, mutta ultramariinien tunnekylmyydestä ja machoudesta huolimatta suuria tunteita, uhrautumista ja petturuutta tulee vastaan yhdessä jos toisessa käänteessä. Mistään korkeakirjallisuudesta ei ole kyse, vaan ennemmin peruslaatuisesta W40K-kioskikirjallisuudesta.

Vaikka taistelun fysiikan tuntee miltei fyysisesti, alkaa kampanja kohtuullisen lyhyestä kestosta huolimatta tuntua ennen pitkää melko toisteiselta. Suuren osan ajasta mukana häärivät taistelutoveritkin ovat melko hyödyttömiä, vaikka eivät pelaajan toimintaa aktiivisesti häiritsekään.

Suurin panostus Master Crafted Editionissa on sen moninpeliin keskittyvät päivitykset. Paketin mukana tulevien moninpelilisäherkkujen päälle toiminta tukee myös eri laitteiden välistä ristiin pelaamista. Tämä on hieno juttu! Kavereiden puutteessa moninpeliä ei kuitenkaan testattu tässä arvioissa.

Warhammer 40,000 kehittyy ja jalostuu edelleen. Yhä tänä päivänä moni 90-luvun taktinen ammuskelu on edelleen kuranttia pelattavaa. Valitettavasti toimintapelit eivät ole säilyttäneet tuoreuttaan aivan yhtä hyvin. 14 vuodessa Space Marine on remasteroinnistaan huolimatta auttamatta edellisen sukupolven peli.

Tarjolla on tutustumisen arvoinen reliikki, mutta kakkososaa juuri pelanneille kokemus voi olla pienimuotoinen järkytys. Homma toimii, mutta nykypelaajalle on tarjolla parempaakin.