Edellinen lisälataus Defiant Honour keskittyi Osakan linnoituksen talvisiin sotatoimiin. Viimeinen laajennus Bloodshed's End sijoittuu kesään 1615, ja saattaa samalla päätökseen emopelissä aloitetut tapahtumat Japanin historiassa. Tarina ei sisällöllisesti maata mullista, ja pelillisesti meno on jo suorastaan sadistisen vaikeaa.
Bloodshed's End jatkaa juuri siitä, mihin edellinen lisälataus päättyi. Länsimainen amrita-noita Maria on taas takapiruna nostattaen pääpelin lopussa eli Sekigaharan taistelussa voittajaksi päätyneen Tokugawa Ieyasun vihamiehiä uuteen sotaan. Kolmen päätehtävän ajan taistellaan palavan linnakkeen ympärillä, sisällä ja katolla, joten mitenkään monipuolisiksi ei maisemia voi luonnehtia.
Kolme uutta päätehtävää saattaa paperilla kuulostaa vähältä, mutta siitä ei ole kyse. Toimeksiannot ovat alati piteneviä kujanjuoksuja, jotka muuttuvat loppua kohti suorastaan sadistisen vaikeiksi. Omalla samuraillani pyyhittiin lattioita, vaikka olin taidot ja varusteet viimeisen päälle optimoinut niiden 120 tunnin aikana, jotka olin ennen viimeistä lisäosaa Niohia pelannut. Loppuun pääsemiseksi oli pakko pysähtyä useiksi tunneiksi grindaamaan aseita ja varusteita paremmiksi. Kaverikin oli pakko kutsua avuksi, ja silti loppuun pääseminen edellytti useamman illan verran yhdessä yrittämistä. Loppuratkaisun laimeuden vuoksi tehty työ ei tunnu vaivan arvoiselta: tyydyttävän pelikokemuksen saamiseksi ei ole millään tavalla pakollista läpäistä Niohin kolmea lisäosaa.
Maisemien yksitoikkoisuudesta huolimatta itse kenttäsuunnittelu on edelleen hyvää. Tehtäviin on piilotettu kaikkiaan 25 etsittävää kodama-oliota, joista osaan käsiksi pääseminen edellyttää tehtäväkohtaisten erityispiirteiden hyväksikäyttöä. Suomeksi sanottuna strategisissa paikoissa on tykkejä, joista ammutut kuulat pirstovat muuten tuhoutumattomia esteitä, joiden takana kodamat majailevat. Etenemisen tuskaa helpottamaan on totutusti myös oikoreittejä, ja sinne tänne ripoteltuja välitallennuspisteitä.
Kohdattavien vihollisten tappavuus ja aggressiivisuus ovat ne tekijät, joka eniten tuhoavat pelaajan motivaatiota. Henki lähtee yleensä 1-3 osumalla, kun taas pahikset itse kestävät kymmenittäin voimakkaitakin iskuja. Näin ollen jokainen edetty metri vaatii runsaasti vaivannäköä. Yhden ainoan lisäosan kuluessa tuleekin käytettyä kaikkia mahdollisia kikkoja, joita Souls-like-peleissä on tullut vuosien varrella keksineeksi. Bloodshed's Endin parissa ei siis viihdytä, vaan pelaaminen tuntuu todellakin taistelulta ja työltä. Moinen ei tietenkään ole hyvä asia, koska pelaava kansa pysyy harrastuksensa parissa juuri siksi, että se koetaan viihdyttäväksi.
Odotetusti pahiksilta putoaa runsaasti aseita ja varusteita. Kokonaan uutta aseluokkaa ei tällä kertaa ole, mutta kaikkein arvokkainta vihreää roinaa saa käyttöönsä kiitettäviä määriä. Varusteiden keräily ja tuunailu on siis edelleenkin keskeinen osa Niohin viehätystä, ja lisäosan vaikeustason vuoksi suorastaan elintärkeää etenemisen kannalta.
The Abyss on uusi pelimuoto, joka soveltuu odotetusti vain niille, jotka eivät millään saa tarpeekseen Niohista. Kyseessä on alati vaikeutuva kerroksiin jaettu koitos, jonka pohjalla odottaa tietysti suuri palkinto. Jokainen kerros jakautuu kuuteen erilliseen osaan. Aloituspisteestä lähdetään yhteen neljästä alueesta, joita voi suorittaa haluamassaan järjestyksessä. Jokainen näistä poistaa yhden vahvistuksen, joita kerroksen pomovastuksella on. Suoraan lopputaistoon pomon kanssa pääsee myös, mutta se on silloin paljon vaikeampaa.
The Abyssista nauttiminen on tehty liian vaikeaksi. Elinvoimaa ei palauteta normaaleilla elixir-esineillä, vaan aivan omalla spectral salve -syötävällä. Apua voi kutsua peräti kahden ihmisapurin verran, mutta siihen tarvitaan erillisiä valkeita ochoko-kuppeja. Tavallisessa pelissä kerättyjä ochoko-kuppeja voi käyttää vain sen todennäköisyyden nostamiseen, jolla pahikset tiputtavat paremman luokan varusteita. Pisteenä iin päällä The Abyss on pelimuotona saatavilla ainoastaan viimeisen lisäosan ladanneille, joten peliseuraa ei todellakaan tule olemaan paljoa tarjolla. Tämä on sääli, sillä kahden kaverin kanssa mättäminen olisi saattanut muodostua jopa koko Niohin parhaaksi osioksi, jos siihen käsiksi pääseminen olisi tehty helpommaksi.
Teknisesti Nioh on ilmeisesti saavuttanut päätepisteensä yhdessä tarinan kanssa. Olen valinnut asetukseksi sujuvan ruudunpäivityksen, mutta silti meno hidastui muutamissa tiukoissa paikoissa suorastaan mateluksi. Kyseessä olevan taistelun lopputulokseen se ei onneksi vaikuttanut. Teknisesti muuten niin hyvin suoriutuneessa Niohissa moinen pistää pahasti silmään. Kaikki muu on onneksi totuttua laatua niin välivideoiden, ääninäyttelyn kuin liikeanimaatioidenkin suhteen.
En suorittanut kaikkia tehtäviä Niohissa, mutta tarinatilan läpäisy otti lisäosineen aikaa noin 130 tuntia. Pelattavaa siis todellakin riittää, joten rahoilleen saa kyllä vastinetta. Lisälataukset pidentävät pelikokemusta noin 6-15 tuntia riippuen siitä, miten pahasti seinä nousee pystyyn viimeisessä laajennuksessa. DLC-latauksia voi nimittää sikäli onnistuneiksi, ettei niiden läpäiseminen ole edellytyksenä tyydyttävän pelikokemuksen saamiseksi.
Puutteistaan huolimatta Team Ninjan Nioh on jäävä Souls-like-lajityypin yhdeksi merkkiteokseksi. Toistaiseksi se on ehdottomasti paras kaikista Dark Soulsin pelattavuutta imitoineista peleistä.
Kahdeksan vinkkiä Niohissa selviytymiseen